HUMANISTIN JOULUSAARNA / PROFESSORI TIMO HONKELA

Datum publicerat
Bild
Timo Honkela

”Onko sadan vuoden kuluttua mitään taidetta jäljellä tai onko konekulttuuri vienyt kaiken, niin sivistyksen kuin ihmiskunnankin kohti ikuista tyhjyyttä!” Tällaisen dystopian muotoili lokakuussa 1936 säveltäjä Aarre Merikanto ollessaan 43-vuotias. Hänen ajatuksiaan orkesterimusiikin tulevaisuudesta julkaisi Musiikkitieto –  säveltaiteellinen aikakauslehti (N:o 7, Lokakuu 1936, s. 106). Merikannolla ei ollut käsitystä tietokoneista eikä tekoälystä, mutta jokin sai hänet pelokkaaksi tai huolestuneeksi. Koneet auttoivat ihmistä jo tuolloin selviämään rakentamisesta, liikkumisesta ja teollisesta tuotannosta selvästi aiempaa paremmin. Huoli kulttuurista ja sivistyksestä oli Merikannolla selvä niin kuin monilla nykyäänkin. Yhdestä näkökulmasta maailmassa on paljon joidenkin tyhjänpäiväisenä pitämää konemusiikkia mutta toisaalta monet kulttuurin alat kukoistavat tavalla, joka ylittää laadullisesti ja määrällisesti sen, mitä oli tarjolla vuonna 1936. Voisivatko nykyiset koneet auttaa kulttuuria ja sivistystä entistä voimakkaampaan kukoistukseen?

Luonnontieteilijä iloitsee, kun löytää yleispätevän säännön, kaikki havainnot selittävän periaatteen, poikkeuksetta toimivan kaavan. Humanistin maailmassa tämä ei ole mahdollista, eikä kelpaa mahdottomuudessaan edes haaveeksi. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen, mikään tilanne ei yhteisöjen historiassa toistu sellaisenaan. Syksyiset lehdet tippuvat maahan kukin omassa tahdissaan, eivät painovoimalakien määräämässä ajassa. Emme ole tyhjiössä. Fyysikon ihanteet maailman kuvaamiseksi ovat humanistin näkökulmasta kummallinen yksinkertaistus suhteessa todellisuuden rikkauteen ja monimuotoisuuteen.

Vaikka kaikki olisikin peräisin kvanttien tai atomien määrämuotoisesta pelistä, biologia rakentaa rikkaan perustan, jonka inhimillinen kulttuuri nostaa äärettömään monimuotoisuuteen. Parhaimmillaan kulttuurimme tuottavat upeita kirjallisia, musiikillisia ja muita tuloksia, joissa ihmisyyden parhaat ominaisuudet saavat kauniin ja innostavan tai rakentavan kriittisen muotonsa. Pahimmillaan ihmiset onnistuvat kuitenkin rakentamaan pahuuden piirejä, joissa esimerkiksi oletettu toiseus otetaan tekosyyksi pilkkaan, väheksyntään tai jopa väkivaltaan. Kieli on yleensä hyvä apuväline, mutta huono silloin, kun johdattaa ihmiset toimimaan kuviteltujen ehdottomuuksien pohjalta.

Ihmisenä olemisen synkimpiä muotoja on se, kun kansat tai ryhmät nostatetaan toisiaan vastaan. Yhteistyö ja myötätunto jäävät häviölle, kun väärinymmärrykset, historian painolastit sekä epäluulo, viha ja pelko ovat ajattelun ja tekemisen lähtökohtia. Paradoksaalisesti tällaisten ajatusten vallitessa ja ihmisten välisen yhteyden heiketessä pelätty tekoälyn kehitys voi tulla avuksemme. Koneet eivät ole ihmisiä eikä niistä pidäkään tulla. Ne voivat auttaa meitä ymmärtämään omia ja toistemme ajatuksia ja tunteita, pitämään huolta oikeudenmukaisuuden puitteista. Ratkaisuna ei ole löytää yhtä yksinkertaista kaavaa, ratkaisua kaikkiin erilaisiin tilanteisiin vaan antaa meille peili, josta katsoa itseämme suhteessa historiaamme ja toisiin ihmisiin, tarjota ikkuna ihmisyyteen, jossa yksityiskohdat ja kokonaisuus ovat samalla kertaa näkyvillä. Ei tarvitse edes tyytyä siihen oletukseen, että kaikki ymmärtäisivät kaikki ilmaisut samalla tavalla. Olemme kaikki erilaisia, ei pelkästään osaamistemme ja arvojemme osalta vaan myös kunkin tapa hahmottaa maailma kielellisesti ja käsitejärjestelmänä on yksilöllinen.

Paljon on tietysti myös jaettua. Jakaminen on sitä perusteellisempaa mitä enemmän jaettua kokemusta ihmisillä on. Jaettujen kokemuksien jatkona on välillinen kokemus, jota kantavat kirjallisuus ja erilaiset muistiinpanot. Näiden järjestelmällinen kerääminen on arvokasta. Tärkeyden perustelut ovat monitasoisia. Tulevan kannalta keskeistä on se, että välillistä kokemusta kerätään monipuolisesti ja kattavasti. Sanomalehdet, kirjat, muistiinpanot, valokuvakokoelmat, haastattelut, taideteosten tallenteet, verkkosivustot keskusteluineen ja monet muut antavat mahdollisuuden lisääntyvään ymmärrykseen. Apunamme on yhä kehittyvä hahmontunnistuksen ja koneoppimisen välineistö. Kirjastot ovat yleisellä tasolla ja henkilökohtaisesti tärkeitä tämän perinnön kerääjinä ja vaalijoina. Kun lapsena tarvitsin lohtua elämän myllerrysten keskellä, sain sitä paikallisen kirjaston avulla. Kun tutkijana olen halunnut laajentaa ymmärtystäni,  kirjastot ovat olleet tässä keskeisessä roolissa. Nykyään kirjastot pitävät huolen myös siitä, että arvokkaat sisällöt ovat saatavilla digitaalisessa muodossa. Tämä on olennaista tulevaisuuden mahdollisuuksien kannalta ja jo nykyään digitaalisten ihmistieteiden lähtökohtana.

Hahmontunnistuksella voidaan auttaa vaikkapa vanhojen asiankirjojen lukemista ja koneoppimisella tutkia suuria määriä tekstejä. Tällä välineistöllä voimme auttaa ihmisiä näkemään itsensä ja muut paremmin kuin ennen, ymmärtämään sen kokemuksen, joka meitä yhdistää ja tekee meistä erilaisia.

Ihmisten keskinäinen kunnioitus, koko biosfäärin huomioon ottaminen ja kiitollisuus siitä, mitä saamme toisiltamme lahjaksi sivistyksen jatkuvuudelle. Itse olen kiitollinen vuonna 2017 valtavan monille ihmisille ja hyvin monista asioista. Voin tässä esimerkiksi kiittää hienosta kulttuurikokemuksesta, jonka sain, kun Radion sinforniaorkesteri Olari Eltsin johdolla ja pianisti Risto-Matti esittävät Matthew Whittallin uuden pianokonserton marraskuussa Musiikkitalossa. Kiitän Risto-Mattia myös Merikannon dystopian esille nostamisesta. Merikanto ei tosin ollut oikeassa dystopiassaan eikä kulttuuri jää koneiden alle tulevaisuudessakaan. Kulttuuri elää, jos me ihmiset niin haluamme. Kulttuuri elää, kun sen tekemiseen satsaamme, oli sitten kyse vaikkapa kirjailijoista, säveltäjistä, eri alojen esittäjistä tai tieteilijöistä inhimillisen kulttuurin perustan rakentajina.

Hyvän humanistisen joulun toivotuksin,

Timo Honkela, professori