Vuoden asiakas 2022 on Laura Lindstedt

Julkaisupäivä

Kansalliskirjasto on jakanut historiansa yhdennentoista Vuoden asiakas -tunnustuspalkinnon. Palkinto on tänä vuonna myönnetty kirjailija, väitöskirjatutkija Laura Lindstedtille. 

Kirjailija Laura Lindstedt, kuva Heini Lehväslaiho

Laura Lindstedt on kirjailija, joka osaa monipuolisesti hyödyntää kirjoitustensa taustoissa Kansalliskirjaston aineistoja. Lindstedtin kaunokirjallisissa teoksissa on vahvasti taustalla perehtyneisyys sekä kaunokirjallisiin että tietokirjallisiin teoksiin. Uusimman kirjansa, yhdessä Sinikka Vuolan kanssa kirjoitetun 101 tapaa tappaa aviomies, alkusanoissa lukija viedään suoraan Kansalliskirjaston Pohjoissaliin tutkimaan mikrofilmejä ja Erikoislukusaliin Fennica-aineiston äärelle.  ”On ilo nähdä, kuinka aktiivisesti Laura Lindstedt käyttää palveluita ja haluaa myös tuoda niitä esille”, iloitsee palvelujohtaja Johanna Lilja.  

”Lindstedt on myös väitöskirjatutkija, jonka väitöskirja Nathalie Sarrautesta ilmestyy vuonna 2023. Lindstedt hyödyntää tutkimustyössään Kansalliskirjaston humanistista kokoelmaa, jossa yhtenä painopistealueena on taiteiden tutkimus ja erityisesti kirjallisuuden tutkimus. Humanistisen kokoelman hankintaperiaatteisiin kuuluu tieteellisen kirjallisuuden hankkiminen eurooppalaisilla pääkielillä, ja Lindstedt kielitaitoisena ranskalaisen kirjallisuuden tutkijana käyttää ahkerasti erityisesti kokoelman ranskankielisiä kirjoja”, kertoo Johanna Lilja. 

Vuoden asiakkaan valintaan osallistuvat joka vuosi sekä Kansalliskirjaston johto että koko muu henkilökunta. ”On aina ilo nähdä Laura Lindstedt kirjastossa. Hän on aktiviinen asiakas, joka toimii toki usein itsenäisesti, mutta kääntyy myös aina henkilökunnan puoleen, jos ei löydä etsimäänsä. Lindstedt hyödyntää hyvin Pohjoissalin mikrofilmipalveluita, Erikoislukusalia ja Rotundan avokokoelmaa. Asiakaspalvelu on pelkistetyimmillään kahden ihmisen kohtaaminen, ja näistä kohtaamisista Lindstedtin kanssa jää aina hyvä mieli”, kertoo Pauliina Vuorinen Kansalliskirjaston asiakaspalvelusta.  
 

Laura Lindstedt: Kiitospuhe Kansalliskirjaston Vuoden asiakas 2022 -tunnustuspalkinnon jakotilaisuudessa Kupolisalissa 1.12.2022

Sain Kansalliskirjaston viestintäpäällikkö Katri Nissilältä sähköpostia perjantaina 18. marraskuuta kello 16.17. Viestissä Katri kertoi, että minut on valittu Kansalliskirjaston Vuoden asiakkaaksi 2022. Katri kysyi, pääsisinkö jouluglögien yhteydessä järjestettävään palkitsemisseremoniaan.

Viesti yllätti minut täysin. Olin pöllämystynyt ja hirmuisen otettu. Vastasin Katrille alle puolen tunnin sisällä seuraavin spontaanein sanoin: ”Voi miten iloinen uutinen ja suuri kunnia! Rakastan Kansalliskirjastoa.”

Ja tämä on totta. Ei ole olemassa tärkeämpää tehtävää kuin tiedon säilyttäminen ja jakaminen. Kollektiivisen muistimme järjestyksessä pitäminen. Arkistointi ja arkistojen ylläpito. Tätä korvaamatonta työtä tekevät monet tahot – koko Suomen kirjastolaitos, Museovirasto ja lukuisat muut instituutiot ja arkistot.

Kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan näkökulmasta Kansalliskirjasto on aivan erityinen paikka.

Pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon yleistä kirjallisuustiedettä vuonna 1995. Kansalliskirjasto tuli tutuksi viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin tehdä ensimmäistä pientä tutkielmaani eli proseminaarityötä. Aiheena oli, kuinkas muutenkaan, kirjailija Nathalie Sarraute ja hänen romaaninsa Kultaiset hedelmät (Les Fruits d’or, 1963).

Sarraute on pitänyt minua hellittämättömässä otteessaan siitä lähtien. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun aloin kirjoittaa väitöskirjaa Sarrautesta ja ”kommunikaation ongelmasta”. Näinä vuosina olen vieraillut säännöllisesti Kansalliskirjastossa, jossa on kaiken muun ohella myös erinomainen valikoima ranskankielistä kirjallisuudentutkimusta.

Viimeksi yllätyin iloisesti, kun löysin täältä Naomi Tothin tutkimuksen L’écriture vive: Woolf, Sarraute, une autre phénoménologie de la perception (2016). Olin jo ostamassa teosta netin kautta, mutta sitten hoksasin onneksi mennä Kansalliskirjaston kirjahakuun, ja teos löytyi sieltä.

Muistan, kuinka etsin kirjaa turhaan hyllystä – väärästä kohdasta. Kansalliskirjaston työntekijä lähti kädestä pitäen näyttämään, mistä kirja löytyy. Tällaista henkilökohtaista, avuliasta ja ystävällistä palvelua olen aina saanut Kansalliskirjastossa asioidessani.

Olen asioinut täällä vuosien varrella monista eri syistä.

■ Olen tilannut kaukolainoja.

■ Olen käynyt pitkiä keskusteluja sähköpostitse tiedonhankintaan liittyen. 

■ Ennen nykyisen internetin olemassaoloa olen istunut täällä koneen äärellä MLA-tietokantoja tutkimassa.

■ Olen selannut mikrofilmejä.

■ Olen kopioinut paljon.

■ Olen istunut ja lukenut.

■ Olen käynyt lounaalla ja kahvilla.

■ Olen käynyt kellarikerroksen näyttelyissä.

■ Olen nauttinut Rotundan, Kupolisalin sekä Etelä- ja Pohjoissalin arkkitehtonisesta kauneudesta ja hiljaisuudesta.

■ Vuosia sitten kuvautin opetuskäyttöön ja omaksi ilokseni harvinaisen teoksen nimeltä Femmes (1966). Suuren kansion sisällä on irtolehtiä, reproduktioita taiteilija Joan Mirón maalauksista sekä kirjailija Claude Simonin tekstejä. Tämä oli ensimmäinen teos, jota kosketin suojahansikkaat kädessä.

■ Viimeksi olin täällä hansikkaat kädessä pari vuotta sitten ystäväni ja kollegani Sinikka Vuolan kanssa. Tilasimme Erikoislukusaliin kaikki Alibit, joita lukemalla löysimme lopulta varioitavan pohjatekstin teokseemme 101 tapaa tappaa aviomies – menetelmällinen murhamysteeri, jonka Siltala julkaisi tänä keväänä.

Minulla on tällä hetkellä Kansalliskirjastosta lainassa 39 kirjaa. Minusta se on varsin maltillinen määrä. (Kaisa-kirjastossa minulla on tällä hetkellä 52 lainaa.) Sakkoa on sitäkin kertynyt maltillisesti: 1,20 senttiä. Maksan sen jälleen mielelläni.

Käyn säännöllisesti Kansalliskirjastossa myös siksi, että netin kautta näitä ihania kirjoja voi uusia vain 50 kertaa. Kun kerrat ovat tulleet täyteen – eli kun olen pitänyt teosta noin 4 vuotta hallussani – pyöräilen kirjan kanssa keskustaan ja asioin Kansalliskirjaston asiakaspalvelutiskillä. Näytän lainauspöydän takana olevalle ihmiselle, että kirja on olemassa ja kunnossa. Sitten voin lainata sen uudelleen palautuksen välivaiheen kautta – potentiaalisesti neljäksi vuodeksi.

Melkein loukkaannun henkilökohtaisesti, jos joku toinen asiakas kehtaa varata kirjan, johon minulla on syntynyt tällainen vuosikausien lainaustunnesuhde.

Kun väitöstutkimukseni ensi vuonna valmistuu, palautan kaikki nämä kirjat tänne, paikkaan, jonne ne kuuluvat. Nämä kirjat todellakin ovat minulla vain lainassa. 

Uumoilen, että tämä lähitulevaisuudessa siintävä palautuspäivä tulee olemaan minulle sekä juhlava että tunteikas.

Se, että palautan lainassani olevat lähdeteokset, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että käyntini Kansalliskirjastossa loppuisivat. Päinvastoin. Tiedän jo nyt, että seuraavat kaunokirjalliset projektini vetävät minut tänne jatkossakin. Kun on kirjoitettava, on myös luettava ja tutkittava. Haluan tehdä kaikkea tätä niin kauan kuin henki minussa pihisee.