Professori Kari Enqvistin juhlapuhe lukuvuoden avajaisissa Kansalliskirjastossa

Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisten tunnustuksetonta juhlaa vietettiin Kansalliskirjaston Kupolisalissa 4.9.2017. Julkaisemme professori Kari Enqvistin puheen ohessa.

Teksti: Kari Enqvist

Hyvät kuulijat. Bästa åhörare. Dear friends.

Suomi täyttää sata vuotta. Tänä vuonna kuulemme paljon puhetta valtiosta,  kansakunnasta ja kansalaisuudesta.  Mutta kun me nyt olemme kokoontuneet tänne Kansalliskirjastoon, emme tee sitä niinkään suomalaisina kuin kansalaisina, joiden valtakunta juhlii pian olemassaolonsa tuhatvuotispäivää.

Puhun tietenkin yliopistoista. Euroopan vanhin, Bolognan yliopisto, perustettiin vuonna 1088 vapaan opetuksen tyyssijaksi. Vuona 1158 keisari Fredrik I Barbarossa antoi sitten Bolognan yliopistolle juhlallisen takuun sen riippumattomuudelle kaikista vallanpitäjistä.

Yliopistot ovat kansallisuusrajat ylittäviä, transnationaalisia. Jo Bolognassa opiskelijat toki jakautuivat kansakuntiin; aluksi puhuttiin ultramontaneista ja intramontaneista eli Alppien tuonpuoleisista ja Alppien paremmanpuolisista eli italialaisista opiskelijoista, mutta yhtä kaikki yliopistojen peruseetos on aina ollut ylikansallinen.

Eräässä mielessä yliopistoa voi verrata palkka-armeijaan. Se värvää joukkoihinsa sotilaita sieltä, mistä niitä on saatavilla, kansallisuudesta piittaamatta. Sillä on kapteeninsa ja jalkaväkensä. Ja sivumennen, jo renessanssin aikaan condottierien palkkioista alettiin käyttää meille niin tuttua ja rakasta nimitystä ”stipendio”.

Yliopistollisen armeijan päämäärä on vastustuksesta huolimatta  vallata uusia alueita. Se ei leiriydy eikä pysähdy vaan pyrkii koko ajan marssimaan eteenpäin.

Ehkä teemme sen mielessä, jota muuan Vietnamin sodan aikainen amerikkalaiskenraali käytti kun hän totesi, että Yhdysvaltojen armeija ei peräänny milloinkaan. Kenraalin mukaan se voi kuitenkin päättää edetä uuteen suuntaan. Niin mekin: me pystymme etenemään samanaikaisesti moniin suuntiin.

Ja tuossa armeijassa me kaikki tässä salissa olijat marssimme pienen hetken. Henkilökohtaisesti olen ylpeä ja kiitollinen, että minulle on suotu mahdollisuus kulkea muutama vaatimaton askel tämän armeijan mukana.

Armeijan, jossa marssivat Galileo ja Newton. Armeijan, jossa marssivat Tuomas Akvinolainen ja Ludwig Wittgenstein. Siinä joukossa, johon kuuluivat Vesalius, Darwin sekä Crick ja Watson. Prikaatissa, jossa kulkivat myös Einstein, Maxwell ja Faraday.  

Ja monet, monet muut, kaikki nuo sadat, jotka henkilökohtaisesti olen tavannut ja tuntenut ja jotka kaikki ovat epäröimättä ilmoittaneet kansalaisuudekseen ylikansallisen.

Me kaikki tiedämme, että yliopistot kautta maailman ovat vaikeuksissa. Fredrik Barbarossan lupauksesta huolimatta vallanpitäjät eivät ole aina malttaneet pitää näppejään erossa armeijastamme.

Se on luonnollisesti ymmärrettävää, sillä heidät on valittu edustamaan sitä veronmaksajien joukkoa, joka kustantaa aseemme ja varusteemme. Lähes tuhat vuotta sitten Bolognassa tilanne oli yksinkertaisempi, sillä yliopiston opiskelijat maksoivat tuolloin kaikki kulut.

Siksi moni päättäjä tuntee kiusausta yhtyä seuraavaan, nobelisti Johannes Starkin ajatukseen:

”Tutkija ei ole olemassa vain itseään tai edes tiedettään varten. Sen sijaan hänen tulee työllään palvella ensimmäiseksi ja pääasiassa kansakuntaa.”

Kannattaisi kuitenkin vielä harkita. Näin nimittäin kirjoitti vuoden 1919 fysiikan nobelisti, saksalainen Johannes Stark. Hän jatkoi:

”Tämän vuoksi kansallissosialistisessa valtiossa tieteelliset johtotehtävät tulee miehittää kansallistietoisilla saksalaisilla eikä kansakunnalle vierailla elementeillä.”

Stark oli niin kutsutun ”arjalaisen fysiikan” puolestapuhuja. Se valtasi Saksan yliopistot 1930-luvulla. Kannattajien mukaan kyseessä oli rehti, pohjoisen rodun arkijärkeen pitäytyvä ajattelu, jonka vastapooli oli ”juutalaisten spekulatiivinen fysiikka”.

Jälkimmäisen näkyvin edustaja oli muuan Herr Einstein. Hänen suhteellisuusteoriansa julistettiin turmelevan nuoret opiskelijat kiihottavalla seireeninkutsullaan.

Saamme oikeastaan olla kiitollisia natsien lyhytnäköisyydestä. Sen ansiosta tuo spekulatiivinen fysiikka räjähti Hiroshiman ja Nagasagin eikä Lontoon ja Moskovan yllä. Jos natsit olisivat onnistuneet valmistamaan ydinaseen, eläisimme nyt hyvin erilaisessa maailmassa.

Arjalainen fysiikka on äärimmäinen esimerkki ideologisesta ohjailusta. Se on esimerkki vaarasta, joka tuohon ohjailuun liittyy. Onnistuneesta ohjailusta en oikeastaan tiedä yhtään hyvää esimerkkiä.

Yliopisto on näet olemuksensa vuoksi huono renki. Siitä ei ole valtiolle tai talouselämälle luotettavaksi kuormajuhdaksi, sillä se on oikukas ja kesyttämätön kuin seepra.

Tiedettä ja yliopistoa on sen transnationaalisuuden vuoksi vaikeaa alistaa paikallispolitiikan tai -ideologian käsikassaraksi. Tämän on saanut tuta myös kristillinen kirkko.

Meidän tulee tietenkin auliisti myöntää kirkon suuri historiallinen merkitys eurooppalaisen yliopiston kehityksessä. Se ei kuitenkaan onnistunut saamaan tätä armeijakuntaa pysymään aisoissa haluamallaan tavalla.

Kuten jotkut poliitikot tänään, satoja vuosia sitten kirkko kyllä kannusti tutkijoita mutta yritti samalla ohjailla tiedettä tärkeänä pitämäänsä suuntaan.  Tahtotilastaan ja strategioistaan huolimatta kirkon ja yleisesti uskonnollisen ideologian merkittävimmät aikaansaannokset olivat kuitenkin eräänlaisia oheisvahinkoja.

Tässä arvokkaassa seurassa on varmasti monia, jotka muistavat kuin eilisen vuoden 1277 Pariisin oppituomiot ja niiden merkitykset kopernikaaniselle vallankumoukselle. Katolinen kirkko, Pariisin piispa äänitorvenaan, pyrki tuolloin suitsimaan ajattelua julkaisemalla listan 219 ns. virheestä, joiden opettaminen tai esittäminen oli siitä eteenpäin kielletty kirkonkirouksen uhalla. Monet niistä liittyivät Aristoteleen ajatuksiin.

Rivistöjen toivotun suoristumisen sijasta vaikutus oli kuitenkin päinvastainen. Yhtäkkiä olikin sallittua spekuloida. Toki Maa on kaikkeuden keskus, myönteli esimerkiksi Kopernikus, mutta jos nyt kuitenkin hetkeksi oletettaisiin ettei niin olisikaan. Mitäköhän siitä seuraisi?

Eläinvertauksia jatkaakseni, tiede on kuin minkki, joka ei viihdy sille rakennetussa häkissä. Kun oven vahingossa jättää raolleen, se häipyy sieltä vikkelästi eikä sitä tahdo saada kiinni edes haavilla. Ja kuten minkki kuuluu luontoon eikä häkkiin, sinne kuuluu myös tiede, kahleista vapaana.

Toinen kuvaava esimerkki löytyy aivan 1800-luvun alusta. Doverin pehmeästä kalkkikivestä oli löytynyt fossiileja, ja niitä alettiin innokkaasti kaivaa esiin. Hurskaana toiveena oli tällä tavoin osoittaa todeksi Raamatun vedenpaisumistarinan historiallisuus.

Mutta kiven uumenista putkahti esille mitä merkillisempiä hirviöitä, joiden sirkkelinterävä hammasvarustus sai eräät jo epäilemään Jumalan pohjimmaista hyvyyttä. Epätoivon hetkellä yritettiin selitellä, että nämä pedot olivat kyllä alun perin paratiisissa olleet lauhkeita kasvissyöjiä mutta syntiinlankeemuksen seurauksena hylänneet vegaanivaihtoehdon.

Vedenpaisumistarina ei siis tullut todistetuksi. Sen sijaan syntyi oheisvahinkona moderni paleontologia ja tietysti evoluutioteoria.

Tätäkin taustaa vasten on paikallaan, että kokoonnumme avaamaan lukuvuotta täällä Kansalliskirjastossa eikä tuossa toisessa temppelissä kadun vastakkaisella puolella. Yliopisto ei tarvitse erillistä siunausta, sillä se siunaa itse itsensä. Ja kirjasto on todella eräänlainen temppeli – meillekin, jotka käytännön tutkimustyössä emme enää sen palveluja käytä.

Se symboloi vaivalloisesti hankittua tietoa vastakohtana someen sysätylle mututiedolle. Se symboloi ihmiskunnan kollektiivista muistia vastakohtana klikkiotsikoille. Bolognan yliopiston historiaa huokuvien kirjastohuoneiden paksujen, nahkaselkäisten niteiden sisältämä tieto on luonnollisesti vanhentunutta mutta silti ne ovat eräänlaisia pyhäinjäännöksiä.

Samalla tavoin yliopisto on sekin muiden funktioidensa lisäksi myös symboli. Se edustaa sukupolvien ja kansakuntien ylitse ulottuvaa yleisinhimillisyyttä. Se symboloi ihmisen pyrkimystä totuuteen. Se on monumentti sille, mikä meissä ihmisissä on parasta.

Budjettileikkaukset tekevät kipeää. Akateeminen vapaus voi paikoittain olla uhattuna – ajatellaan vaikkapa Turkkia.  En kuitenkaan ole huolestunut yksittäisistä poliitikoista. He menevät ja tulevat – yliopiston historia on tuhatvuotinen. Äsken mainitsemieni esimerkkien valossa en ole myöskään huolestunut ideologisesta ohjailusta. Tutkimusta ei pidemmän päälle voi käskyttää.

Sen sijaan olen huolissani ilmiöstä nimeltä totuuden jälkeinen aika. Kyselen itseltäni: olemmeko todistamassa uuden aikakauden alkua, jonkinlaista maanjäristyksen kaltaista kulttuurimurrosta?

Tiedettä vastaan hyökkäillään. Kansalaiset kyseenalaistavat tieteen menetelmän, joka on hidas ja kriittinen. Sanotaan, että on olemassa monta totuutta. Että tutkijat eivät omista yksinoikeutta totuuteen. Että jokaisen mielipide on yhtä hyvä.

Poliitikkojen möläytykset kaiken maailman dosenteista heijastavat tätä sentimenttiä. Mutta poliitikot pyrkivät vain miellyttämään äänestäjiä. He eivät ole uhka tai ongelma; he ovat oire. Kun he huudahtavat ”Ekspertit, mitä he tietävät”, he kanavoivat meedion tavoin virtausta, joka juoksee synkkänä ja syvällä yhteiskunnassa.

Tunnustan nyt luistelevani heikoilla jäillä. Oma tutkimusalani on kosmologia ja erityisesti alkuräjähdys. Tunnistan oikeastaan kaksi aikayksikköä: sekunti ja sen osaset, ja sitten miljardit vuodet.

Olen hämärästi tietoinen, että on olemassa tapahtumia, jotka kestävät sekuntia paljon kauemmin mutta kuitenkin miljardeja vuosia paljon vähemmän, ja että jotkut kuulemma pitävät niitä jopa kiinnostavina.

Oma ymmärrykseni niistä on vähäinen. Mutta tänä päivänä täydellistä tietämättömyyttä ei enää pidetä syntinä, joten minäkin ryntään pelotta eteenpäin alueelle, jossa minulle tuttujen kvarkkien sijasta valtaa pitävät viikot, vuodet, ihmiset, valtiot ja yhteiskunnat.

Kysyn nyt: olisiko mahdollista, että kokonainen sivilisaatio luopuu tieteestä? Länsimaat ovat monin tavoin antiikin Rooman perillisiä. Rooma on romahtanut kerran – voisiko se romahtaa uudemman kerran?

Historian valossa kulttuurit voivat näivettyä ilman ulkoisia uhkiakin. Reilut 500 vuotta sitten keisarillinen Kiina poltti koko valtaisan laivastonsa ja käpertyi itseensä. Eunukkiamiraali Zheng He:n raportit matkoista Afrikkaan ja Intiaan tuhottiin, jottei kukaan voisi niitä enää toistaa.

Olemmeko samalla tiellä? Todennäköisin vastaus on tietenkin ”Emme”.

Mutta siitä huolimatta on tärkeää vastustaa aktiivisesti painetta, joka on puskemassa meitä yhä syvemmälle totuudenjälkeiseen aikaan.

There is no room for complacency. Like all armies, ours has to be vigilant. When we see truth being distorted, when we see outright lies being spread, we must be ready to act. We must fight back. It is our duty as soldiers in this army.

And as a member of this army, I pledge to you and to everybody who cares to listen that we shall resist the tendencies of dishonesty and deception. We shall fight them wherever we encounter them. We shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills. We shall fight in the libraries and lecture halls, we shall fight at the conferences and seminars. We shall fight in the offices. We shall never surrender. Instead we shall make our voices heard in the certain belief that, in the end, the pen is mightier than the sword.

Pahoittelen tätä sotaista ja osin turhan miehistä kieltä. Tiedän, että normitutkija on arka ja syrjäänvetäytyvä. Sotilassaappaiden sijasta hän tuntee olonsa kotoisammaksi syylingeissä.

Puheissaan hän on varovainen ja harkitseva. On ehkä mahdollista, että tiettyjen olosuhteiden vallitessa, hän sanoo ja jatkaa: mutta toisaalta.

Mutta nyt diplomatian aika ohi. Meidän tulee uskaltaa sanoa ääneen: kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita. Meidän on puolustettava tarmokkaammin yliopistoa ja arvomaailmaa, jota se sekä konkreettisesti että symbolisesti edustaa.

Tunnetusti hyökkäys on paras puolustus. Jospa nyt, tämän tilaisuuden päätteeksi, maalaisimme kasvomme pelottavin värein ja ryntäisimme täyttä karkua Senaatintorille murhanhimoisesti karjuen kuin Mel Gibsonin johtama skottiarmeija Braveheart-elokuvassa! Medianäkyvyys olisi ainakin taattu. Näen mielessäni jo otsikotkin.

Tai sitten tyydymme askeltamaan arvokkaasti kohti Päärakennuksen kahvitarjoilua. Valinta, kuten aina, on teidän.