Opiksi – luentomuistiinpanoja 1700-luvulta nykypäivään

Tapahtuman ajankohta
ti 6.10.2020 - pe 8.1.2021
11:45 - 18:00

Käsikirjoituksia alettiin kerätä osaksi kokoelmaa kirjojen rinnalle jo Kansalliskirjaston varhaisvaiheilla Turun akatemian aikana. 1700-luvulla tunnettujen auktoreiden käsikirjoitukset olivat kirjastolle ylpeyden aihe.

Vähitellen myös erilaisilla Suomen historiaa kuvaavilla lähteillä ja jopa akatemian ja sittemmin Keisarillisen yliopiston ja Helsingin yliopiston professoreiden omilla käsikirjoituksilla alettiin nähdä arvoa.

1800-luvulla kokoelmaan ryhdyttiin ottamaan eri alojen oppineiden ja kulttuurivaikuttajien kokonaisia henkilöarkistoja: kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja, päiväkirjoja sisältäviä kokonaisuuksia yksittäisten käsikirjoitusten lisäksi.

Näin nykyisen Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaan on vuosisatojen kuluessa karttunut otanta ainutkertaisia oppi- ja sivistyshistoriallisia arkistoaineistoja. Tänä päivänä henkilöarkistoja on noin 900 ja niiden lisäksi yksittäisiä käsikirjoituksia useita tuhansia kappaleita. Yhteensä arkistoaineistoja on noin 3000 hyllymetriä. Vuotuinen kartunta on nykyisin paperimuotoisena noin 30 – 50 hyllymetriä ja lisäksi aineistoa karttuu syntysähköisinä asiakirjoina.

Käsikirjoituskokoelmaan sisältyy huomattava määrä yliopistollista opetusta kuvaavia luentoaineistoja, joko professorin itsensä tai luentoa kuulemassa olleen ylioppilaan ylös kirjaamina. Luentomuistiinpanoja on kokoelmassa arviolta yli 1000 yksikköä.

Luennot ovat olleet osa yliopistoa läpi koko sen pitkän historian. Jo korkeimman opetuksen varhaisvaiheilla opetuksen pääohjeen, jota sovellettiin myös Turun akatemiassa, mukaan opetusta oli annettava periaatteen docendo et disputando ­­− luennoimalla ja väittelemällä − mukaisesti. Sekä luennointi että opinnäytteet ovat säilyneet osana akateemista opetusta meidän päiviimme saakka.

Julkiset luennot pidettiin akatemian auditoriossa puhujakorokkeesta eli kateederista. On todennäköistä, että professori piti luennoidessaan tohtorinhattua. Luennot pidettiin Akatemian alusta 1700-luvun puoliväliin asti pääosin latinaksi. Latinan jälkeen yleisin kieli oli ruotsi ja sittemmin myös toinen kotimainen, suomi. Nykypäivän tieteen kieleksi on tullut enenevissä määriin englanti. Professorien velvollisuutena oli luennoida tunti neljästi viikossa. Vaikka opetus ja oppiminen rakentuivat suurelta osin puhutun ja kuullun sanan varaan, oli sanelun mukaan tapahtuva muistiinmerkitseminen tärkeää. Muistiinmerkintöihin käsiksi pääseminen ei aina edellyttänyt luennolla istumista. Opiskelijoiden keskuudessa kiersi luennoista myös käsinkirjoitettuja kopioita (esim. Scarin). Julkisten luentojen lisäksi professorit pitivät maksullisia yksityisiä luentoja kotonaan määräysten mukaisesti eri aiheista kuin julkisesti Akatemiassa.

Akatemian aikana Upsalan yliopiston statuutit ohjeistivat luennoitsijaa sisällön ja muodon suhteen. Ohjeistukset heijastelevat Akatemian ajan skolastisen perinteen pelkoa. Renessanssihumanismin avaran ihmiskäsityksen ja retoristen ihanteiden toivottiin toistuvan luentosaleissa. Luennoitsijaa kehotettiin esittämään asiansa keskitetysti ja välttämään liian oppineita, monimutkaisia ja yksityiskohtaisia luentoja. Erityisesti filosofien tuli välttää tarpeettomia spekulaatioita, temppuja ja hienouksia. Olipa konsistorin pöytäkirjaan vuonna 1642 tehty jopa huomautus, joka kehotti professoreja huomioimaan, että ei esitä mitään uutta, enemmän tai paremmin kuin muut. Huomautuksen tarkoituksena oli välttää epäsopua ja opetuksen tuli olla sopusoinnussa Raamatun ja Augsburgin tunnustusten kanssa. Eri oppiaineissa oli lisäksi tarkoin määrätty auktoriteetit: uskontohistoriassa Sulpicius Severus, Kreikan ja Lähi-Idän kulttuureissa Justinus, Cornelius Nepos ja Curtius sekä Rooman historiassa Velleius, Eutropius, Florus ja Sextus Aurelius Victoria. Yksinkertaisuuden ja selkeyden ihanne kuvaa myös sitä, että akatemia oli olemukseltaan lähellä kymnaaseja. Ero kymnaaseihin näkyikin enemmän väitöksissä kuin luennoissa.

Tilanne muuttui 1800-luvun kuluessa, jolloin yliopisto alkoi muuttua tutkimusyliopistoksi ja nousta muiden opillisten kilpailijoidensa yläpuolelle. Snellmanlaisittain opetuksen tavoitteeksi nousi tieteiden ja vapaiden taiteiden kehityksen edistäminen. Luennot saivat vähitellen rinnalleen seminaarit ja luonnontieteissä laboratoriot, mutta luentojen merkitys ei vähentynyt ja ne ovatkin säilyttäneet paikkansa yliopistollisessa opetuksessa nykypäivään saakka. Kateedereista on tosin osin siirrytty yhä enenevässä määrin myös verkossa tapahtuvaan opetukseen - jo ennen koronavirusepidemian tuloakin.

Kansalliskirjaston Café Rotundassa tänään 6.10. aukeavassa näyttelyssä on nähtävillä katsaus yliopistollisen opetuksen historiaan eri oppiaineissa Turun akatemian professoreiden kuten Matthias Caloniuksen (1738 –1817) ja Henrik Gabriel Porthanin (1939 – 1804) ajoista Johan Vilhelm Snellmanin (1806 – 1881) kautta 1900-luvun lopulle asti.

Näyttely kuvaa esimerkein opetuksen aiheita, käytettyjä kieliä, professoreiden ja ylioppilaiden käsialoja ja tuo näin suuren yleisön nähtäville näytteitä Suomen oppihistorian merkkihenkilöiden toiminnasta opettajina.

Esillä olevat näytteet ovat kopiota Kansalliskirjaston kokoelmista. Alkuperäisiä pidetään suojattuina sopivissa säilytysolosuhteissa, jotta ainutkertaisten käsikirjoitusten säilyminen voidaan varmistaa.

Käsikirjoituskokoelmien aineistot ovat käytettävissä valvotuissa olosuhteissa kirjaston erikoislukusalissa. Salin käyttöön tarvitaan Kansalliskirjastokortti.

Erikoislukusali on avoinna arkisin 10-17, kunnes korona meidät muuhun määrää.

Lisätietoja:
palvelupäällikkö Jouni Ahmajärvi, jouni.ahmajarvi@helsinki.fi