Monipuolinen sanomalehtitutkimus — Sanomalehtisymposiumin antia

Tämän vuoden Sanomalehtisymposiumin yleisenä teemana oli muutos. Mikä lehdistön ja sanomalehtien tutkimisessa on muuttunut ja mitä muutos on tuonut tullessaan?

Tässä yhteiskirjoituksessa kansalliskirjastolaiset reflektoivat tapahtuman antia omasta näkökulmastaan.

Jussi-Pekka Hakkarainen, tietoasiantuntija

Osallistuin tilaisuuteen mahdollistajan roolissa, eli ohjailin tilaisuuden puhujia, puheenvuoroja ja yritin parhaani mukaan pitää keskustelua yllä. Olin valmistautunut Sanomalehtisymposiumiin lukemalla kaikki esitelmät etukäteen, jotta minulla olisi ollut edellytyksiä kommentoida aihetta vähintäänkin silloin kun yleisöllä ei olisi mitään kysyttävää. Muutamia tällaisia hetkiä koettiinkin ja ehkä onnistuin täyttämään hiljaisuuden silloin kun tarvittiin, mutta keskustelu oli onnekseni tiiviistä ohjelmasta huolimatta aktiivista sekä paikan päällä Kansalliskirjaston Auditoriossa että etäyhteyden päässä.

Minulle jäi symposiumista päällimmäisenä mieleen jälleen kerran se monipuolinen tutkimuksellinen katse, joka Kansalliskirjastonkin digitoimiin sanomalehtiin ja muihin kausijulkaisuihin kohdistuu. Tämänkertaisista esityksistä olin eniten odottanut kirjallisuudentutkijoiden puheenvuoroja. Tiesin lehtiaineiston olevan iso potentiaali ja vielä lähes kartoittamaton aineisto heidän tutkimusalallaan, mutta myös sen vuoksi että asianosaisten kanssa olemme yrittäneet näitä pyrkimyksiä viedä niin kutsutulle seuraavalle tasolle. 

Kirjallisuuteen ja sanomalehtiaineistoihin liittyviä puheenvuoroja tilaisuudessa esitettiinkin runsaasti, heti alkaen Kirsti Salmi-Niklanderin ja Lotta Leiwon esitelmästä. Siinä tutustuimme amerikansuomalaiseen hoboon, runoilijaan, kirjoittajaan ja poikkeustapaukseen, T-Bone Slimiin, joka vaikutti ennen kaikkea yhdysvaltalaisen työväenliikkeen sisällä.

Ulkosuomalaisen lehdistön mahdollisuuksiin kirjallisuudentutkimukselle viittasi myös Anna Laakkonen, joka tutkii suomenkielisiä neuvostolehtiä, sekä venäläisen kirjallisuuden professori Tomi Huttunen, joka on tutkimusryhmänsä kanssa kartoittanut muun muassa sanomalehdissä julkaistuja venäläisen kirjallisuuden käännöksiä. Näin kirjoittaen samalla kirjallisuushistoriaa uudelleen, sillä Huttusen mukaan aikaisemmat käsitykset venäläisen kirjallisuuden yleisyydestä suomalaisen lukijakunnan keskuudessa 1800-luvulla ovat jo heidän hankkeensa myötä muuttuneet. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman katseen kohdistamista juuri sanomalehdissä julkaistuihin käännöksiin. Toivoisinkin, että jatkossa kirjallisuudentutkijat löytävät yhä enenevissä määrin digitoidut sanomalehdet kirjallisuudentutkimuksen lähdeaineistona, olipa sitten kyse kotimaassa julkaistuista tai ulkosuomalaisista lehdistä. Ja olisihan se kirjallisuuden kaanonkin jotenkin määriteltävä uudelleen.

Olisin kaivannut puheenvuoroissa vielä lisää keskustelua siitä, mitä sanomalehtitutkimuksen metodeissa on tapahtunut viime vuosina. Moni panelistimme muisteli aikaa, jolloin sivuja plärättiin ja mikrofilmilukulaitetta veivattiin ja kuinka tuo liike jäi lihasmuistiin. Harva kuitenkaan puhui siitä isosta muutoksesta, joka liittyy sanomalehdistä tuotettuun dataan ja sen saavutettavuuteen. Kansalliskirjasto on julkaissut sanomalehtiä myös datadumppeina ja mobilisoinut aineistoa muun muassa Kielipankin ylläpitämään konkordanssiohjelmaan, Korpiin, mutta harva esiintyjä Risto Turusta ja Jani Marjasta lukuun ottamatta nosti sanomalehdistä tuotettua dataa ja datapaketteja esiin mitenkään erityisesti. Ehkä kotimainen DARIAH-verkosto tuo tätä isoa muutosta tulevina vuosina esiin yhä voimakkaammin?

Liisa Näpärä, tietoasiantuntija 

Olin tilaisuudessa Kansalliskirjaston tutkimuskoordinaattorin roolissa. Kuuntelijana kiinnitin huomioita erityisesti siihen, miten sanomalehtiä tutkittiin ja millaisia tarpeita tutkijoilla mahdollisesti vielä olisi varsinaisten digitointitoiveiden ulkopuolella. Lisäksi kuuntelin kiinnostuneena, miten Jukka Mikkosen tutkijaresidenssitutkimus otetaan vastaan, koska olen mukana ratkaisemassa siihen liittyviä kysymyksiä.

Minulle jäi symposiumista päällimmäisenä mieleen, että tutkijat lähestyvät aineistoa eri tavoin, mutta oikeastaan kaikki puhujat korostivat kontekstin huomioimista, oli sitten kontekstina journalismin historia ja lehden toimituksellinen kehittäminen tai sitten yleinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti. Konteksti näyttäytyi tärkeänä myös silloin, kun sanomalehtiä tutkittiin datana ja määrällisillä menetelmillä. Uusilla menetelmillä aineistoille voi esittää uusia kysymyksiä ja etsiä vastauksia nopeammin.

Olisin kaivannut puheenvuoroissa vielä huomiota symposiumin muutoksen teemaan Jussi-Pekan tavoin. Toisaalta muutos tapahtuu lopulta vähitellen, vaikka digitaalisen sisällön määrä kasvaa kiihtyvästi ja tuo mukanaan helpommat hakuvaihtoehdot ja datamuotoisen sisällön. Muutosta ei kuitenkaan ehkä ole helppo havainnoida nuoremman polven näkökulmasta, koska oletus siitä, että digitaaliset sisällöt ovat saatavilla on vahva ja joitakin käyttäjiä ohjaa vahvasti se, mitä on saatavilla. Samaan aikaan kuitenkin tutkijat, jotka tarvitsevat digitoimattomia aineistoja ja jaksavat nähdä sen vaivan, että tulevat paikan päälle tutkimaan mikrofilmejä tai alkuperäisiä paperilehtiä, käyttävät useita tapoja tutkia aineistoa vähän samaan tapaan kuin aiemmin. Muutos ei ole niin yksiselitteinen aineistojen käyttötapojen osalta, mutta lopulta käyttötavat riippuvat tutkimuksen asetelmasta, tarpeesta, taidoista ja mahdollisuuksista tulla paikanpäälle tutustumaan tekijänoikeudenalaisiin tai vielä digitoimattomiin aineistoihin. 

Johanna Lilja, palvelujohtaja 

Minulla oli kunnia avata tilaisuus ja tässä yhteydessä nostaa esiin muutoksia, joita sanomalehdistössä itsessään, lehtien digitaalisessa käytössä ja niiden tutkimuksessa on tapahtumassa. Sosiaalinen media valtaa aiemmin sanomalehdille kuulunutta tilaa, erityisesti kansalaiskeskustelun alueella. Lehtien digitaalisen säilyttämisen rinnalle Kansalliskirjastossa keskeiseksi tehtäväksi onkin noussut sosiaalisen median tallennus.  Tällä hetkellä tallennamme keskeisiä julkisia Twitter-tilejä ja muuta sosiaalista mediaa teemakeräyksin. Tallennusta on tarkoitus laajentaa lähivuosina.

Laajalti odotettu muutos on tekijänoikeuslain uudistaminen Digital Single Market (DSM) -direktiivin mukaiseksi. Kansalliskirjasto ja tutkijat ovat yhteisesti pyrkineet vaikuttamaan siihen, että tiedonlouhintaoikeus ulottuisi myös vapaakappaleina saatuun kulttuuriaineistoon ja että kaupallisesta levityksestä poistunutta aineistoa voitaisiin avata direktiivin mahdollistamalla tavalla. Tätä kirjoittaessa lakiesitys on vielä Eduskunnan käsittelyssä, joten voimme vain toivoa viisaita päätöksiä.

Tutkimuskin löytää muuttuvia muotoja. Digitaalista aineistoa käytetään edelleen paljon painetun tapaan lukien ja selaten, toki erilaisia hakumahdollisuuksia hyödyntäen. Tiedonlouhintaan, koneoppimiseen ja suurteholaskentaan perustuvat menetelmät tekevät kuitenkin vahvasti tuloaan perinteisten ihmistieteiden rinnalle. Digitaalisia ihmistieteitä varten luotua FIN-CLARIAH-tutkimusalustaa esitteli puheessaan FIN-CLARIAH –hankkeen koordinaattori Risto Turunen.

Valitettavasti en pystynyt osallistumaan koko tapahtumaan, vaan ainoastaan alkuun ja loppuun. Erityisesti itselleni jäi mieleen Reetta Hännisen esitys sanomalehtien käytöstä lähdeaineistona.  Konkreettisin esimerkein hän osoitti, että lehtien toimitusprosessien ja arkisten käytäntöjen tuntemus on tarpeen, jottei synny hätiköityjä tulkintoja. Pelkkä lehden puoluekannan merkityksen pohdinta ei riitä lähdekritiikiksi.

Itsekin mikrofilmeistä opinnäytteitä tehneenä olin viehättynyt siitä, miten moni tunsi niitä kohtaan lämpimiä muistoja, vaikka niiden pyörittely ja erilaisten lukulaitteiden hallinta voi tuntua työläältäkin. Mikrofilmikulttuurihan jatkuu meillä edelleen, sillä suuri osa sanomalehdistä 1950-luvulta 2010-luvulle on edelleen käytössä vain mikrofilmeinä.

Juha Rautiainen, tietojärjestelmäasiantuntija 

Tällä kerralla minulla ei ollut omaa puheenvuoroa symposiumissa, joten saatoin rauhassa keskittyä kuuntelemaan tutkijoiden puheenvuoroja. Osa esillä olleista projekteista oli jo entuudestaan tuttuja, mutta joukossa oli myös pari, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Jokaisesta esityksestä voisi nostaa esiin kiinnostavia seikkoja ja mielestäni päivän ohjelma oli kokonaisuudessaan hyvin onnistunut.

Päällimmäiseksi mieleen jäi Reetta Hännisen nostama huomio siitä, että sanomalehtien käyttö tutkimuksessa vaatii tuekseen tietoa muun muassa lehdistön ja journalistisen työn historiasta, ja kuinka niihin perehtyminen ja asiayhteyksien avaaminen voi lisätä tulkintoihin syvyyttä ja moniulotteisuutta. Jäin miettimään, olisiko mahdollista tukea digitoitujen sanomalehtien käyttäjiä tuomalla tarjolle nykyistä enemmän kontekstoivaa tietoa.

Koska tilaisuuden teemana oli muutos, olisin kaivannut hieman enemmän visioita tulevasta muutoksesta. Digitointi on nykyisellään tehnyt mahdolliseksi tiettyjä asioita, mutta mitkä olisivat sellaisia seuraavia kehitysaskelia, joiden avulla tutkimusta voitaisiin auttaa vielä eteenpäin. 

Jukka Mikkonen, projektisuunnittelija 

Osallistuin Sanomalehtisymposiumiin Kansalliskirjaston tutkijaresidenssin projektisuunnittelijana. Tehtäväni oli esitellä residenssin ideaa – Digi.kansalliskirjasto.fi-palvelun tekijänoikeuden alaisen digitoidun sanomalehtiaineiston tutkimuskäyttöä Mikkelissä – ja ympäristöesteettistä tutkimustani, jossa tarkastelen, millaisia esteettisiä arvoja ja kokemuksia viimeaikaisissa (2016–) sanomalehtikirjoituksissa liitetään kansallispuistoihin. Olin valmistautunut vastaamaan residenssiä koskeviin kysymyksiin ja odotin toisaalta, kuinka muiden tutkijoiden esitelmät syventäisivät ymmärrystäni erilaisista sanomalehtiaineistoista ja niiden käyttötavoista.

Seminaari oli hämmästyttävän monipuolinen, ja oli nautinnollista seurata eri alojen esitelmiä, joissa pureuduttiin hankaliin kysymyksiin yleistajuisella otteella. Ilahduin huomatessani, kuinka kirjallisuudentutkijat olivat löytäneet digitaalisen humanismin mahdollisuudet ja jäänkin odottamaan, millaisia tutkimuslöydöksiä esimerkiksi bibliografisen aineiston louhiminen tuottaa. Samalla jäin miettimään kirjallisuudentutkimuksen antia esimerkiksi 1800-lukulaisten kertomusmuotoisten lehtitekstien tutkimuksessa (lajityypit, lukutavat?). Paneelikeskustelussa minua kiehtoi se, miten tutkimusaineiston materiaalisuuteen liittyvät arkisetkin huomiot osuivat johonkin kaikkien tunnistamaan ja vaikeasti kielennettävään isoon asiaan: kognition visuaaliseen ja somaattiseenkin puoleen, hahmottamiseen, muistijälkeen ja niin edelleen.

Olisin mielelläni kuullut enemmänkin digitaalisten aineistojen kattavuuden illuusiosta ja potentiaalisista riskeistä. Mitä meiltä jää katveeseen, kun ihastelemme runsaudensarvea? Millaisia meistä tulee, kun teknologia muovaa meitä mukaisekseen? 

Palautetta ja katse tulevaan 

Sanomalehtisymposiumia seurasi paikan päällä parhaimmillaan lähes 40 kuulijaa ja etäyhteydellä tilaisuuteen osallistui yli 30 henkilöä. Muutamia raportteja tapahtumasta on kirjoitettu ja niissä on puitu tilaisuuden antia ja merkitystä sekä omalle tutkimukselle, että verkostoitumiselle tutkijoiden kesken. Tilaisuuden jälkeen kerätyssä palautteessa saimme moitteita liiankin tiiviistä ohjelmasta ja taukojen vähyydestä. Tämä kritiikki on kaikin puolin perusteltua ja pyrimmekin tuottamaan aikatauluiltaan väljempiä tilaisuuksia, jotta keskusteluille ja hengähdystauolle olisi enemmän tilaa.

Seuraava Sanomalehtisymposiumi järjestetään jälleen parin vuoden kuluttua, mahdollisesti helmi-maaliskuussa 2024. Tulevista Kansalliskirjaston järjestämistä tapahtumista löydät tietoa verkkosivuiltamme.