« Varpio, Yrjö. Miten tekijänoikeus syntyi? Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://www.lib.helsinki.fi/julkaisut/kirjatietoverkkojenmaailmassa/ ISBN 951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031628.


Yrjö Varpio

Miten tekijänoikeus syntyi?


Suomessa käydään parhaillaan keskustelua kirjailijoiden tekijänoikeuden perusteista ja siitä, miten tekijänoikeus tulisi määritellä digitaalisen viestinnän ja monimutkaisten yhteisproduktioiden aikakaudella. Keskeistä keskustelussa on ollut tekijänoikeuden taloudellinen puoli, vähemmälle huomiolle on jäänyt henkisen omistusoikeuden luonne ja merkitys. Jälkimmäistä – kulttuurihistoriallista tai filosofista – kysymystä on viime vuosina pohdittu ahkerasti kansainvälisissä julkaisuissa, varsinkin sähköisissä, ja taustalla ovat luonnollisesti viestinnän uudet ilmiöt, mediateollisuus, digitalisointi ja internet.

Suhtautuminen tekijään, kaunokirjallisten tekstien luojaan, muuttui radikaalisti 1700-luvun lopulta lähtien. Kehitys on sama kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa, jonka kirjallinen kulttuuri nykyaikaisessa muodossa tosin oikeastaan vasta syntyi, kun eurooppalainen tekijänoikeuskeskustelu 1700-luvun lopussa oli johtanut ensimmäisiin merkittäviin käytännön tuloksiin.

Yleislinjana on modernin yksilöitymisajatuksen tulo kirjallisen työn alueelle. Turun kirjallisissa piireissä käytiin Ruotsin ajan lopulla innokasta keskustelua taiteilijan uudenlaisesta asemasta ja tehtävästä. Kirjailijantyöstä siirtyi nyt syrjemmälle palvelijantehtäviin viittaava tervehdys-, onnittelu- ja osanottorunojen sepittely ja keskeiseksi tuli vapaiden runoilijoiden yksilöllisten ja omaperäisten teosten luominen. Kun A. I. Arwidsson pohti Åbo Morgonbladissa 1821 runouden ja moraalin suhdetta, hän korosti, että uuden aikakauden taiteen olisi nostettava arvoonsa kirjoittajan persoonallisten kykyjen varassa elävä tunne, "kauneuden todellinen henki ja elämä". Tästä pääomasta taiteilija saattoi rikastuttaa yleisöään: taiteen muotojen välityksellä ihminen voisi nähdä ikuiset ideat. (Ks. Varpio 2002, 390-415.) Taiteilijasta oli tullut pääomanomistaja, ei aineellisen vaan henkisen, ja samalla virisi kysymys, miten määritellä henkisen pääoman suhde aineelliseen omistajuuteen.


Kirjoittamisen käsityö

Modernissa yhteiskunnassa teokset on totuttu liittämään tekijänsä nimeen. On Jari Tervon romaaneja, Maarit Verrosen novelleja ja Reko Lundanin näytelmiä, ja kirjallisuuden vahvin sidos kulkee tekijän ja hänen teostensa välillä. Alun perin suulliseen esittämiseen perustuneessa tekstikulttuurissa tekstin luomista ja esittämistä ei katsottu tärkeäksi erottaa toisistaan. Elisabeth Eisenstein on ottanut esimerkiksi Jesajan kirjan: Jesaja ei ollut kirjansa tekijä vaan osa teoksen nimeä. Jesajan kirja oli syntynyt lopulliseen muotoonsa vuosisatoja Jesajan kuoleman jälkeen. (Eisenstein 1980.) Sama koskee koko Raamattua, jossa yksittäisten nimien alle on koottu lukemattomien järjestäjien, laajentajien, kommentoijien ja täydentäjien työ.

Varhaisissa yhteiskunnissa sanataiteelliseen tekijyyteen ei kiinnitetty juurikaan huomiota. Kansanrunous ja kansantarinat eivät tunteneet "kirjailijoita", vaan välittäjiä ja esittäjiä. Keskiajan tutkimus on eri yhteyksissä nostanut esiin keskiaikaisen kirjoittamiskäytännön luonteen. Tekstin kirjoittaminen ja kopiointi oli käsityötä, jumalallisen ilmoituksen huolellista siirtämistä paperille tai vanhan auktoriteetin kirjoitusten jäljentämistä ja variointia. Kirjoittaminen oli kaiken kaikkiaan taaksepäin katsovaa toimintaa. Jäljittely, jolla nykyisin on huono kaiku, oli avain mestaruuteen. Vanhin oli parasta, teksti saatettiin jopa dateerata vanhaksi, jotta se vakuuttaisi korkeasta laadustaan. Luovalle yksilöllisyydelle ei ollut tarvetta eikä tilausta, se oli suorastaan sopimatonta.

Kun tekijyys lopulta uudella ajalla alettiin liittää kirjailijayksilöön, meni vielä aikaa ennen kuin hänet missään mielessä katsottiin teostensa omistajaksi. Tässä kulkee rinnan kahdenlaisia prosesseja: käsitykset henkisestä isyydestä muuttuivat, samoin käsitykset omistamisesta. Onkin tärkeätä erottaa toisistaan kysymykset tekijyydestä ja omistusoikeudesta, filosofis-oikeudellinen ja taloudellinen kysymys.

Käsityöläiskäsitys, joka nyt television ja elokuvakäsikirjoitusten aikakaudella on tullut uudelleen ajankohtaiseksi ja myös kiihkeän keskustelun kohteeksi, näkyy selkeästi vielä 1700-luvun ajattelussa. Saksalainen Allgemeine Oeconomische Lexicon vuodelta 1753 kuvailee kirjan hyödylliseksi kapineeksi, jolla voi kätevästi välittää totuuden muiden luettavaksi ja opittavaksi. Tämän tuotteen valmistukseen osallistuvat "oppineet ja kirjoittajat, paperinvalmistajat, kirjasimenvalajat, latojat ja kirjanpainajat, oikolukija, kustantaja, kirjansitoja --. Tästä käsityöstä saavat elantonsa monet ihmiset." (Sit. Hofmann 2003.) Siis melkein kuin lukisi nykyisen elokuvan tai televisionäytelmän lopputekstejä! Vaikka kirjapainotaito oli tuolloin jo vuosisatoja vanha, kirjoittajan ei ollut vielä onnistunut nousta latojien ja sitojien joukosta myöhempään erityisasemaansa eikä saada erityistä sädekehäänsä.

Kirjapainon myötä oli käynyt mielekkääksi alkuperäisen ja kopion erottaminen toisistaan. Mutta vasta 1700-luvun lopulla tapahtui jyrkkä murros teoksen liittämisessä tekijäänsä. Muutos alkoi Ranskasta, Englannista ja Saksasta. Englannissa Edward Young kirjoitti käänteentekevässä esseessään 1759, että yksilöllisyyden korostaminen on kirjoittajalle tärkeätä, koska se vahvisti hänen henkilökohtaista omistajuuttaan teokseen. Young erottaa ne, jotka vain lukevat ja kirjoittavat, niistä jotka ajattelevat ja luovat itse. (Young 2003.) Se oli uudenlainen ajatusmalli, josta pian kehkeytyi romanttisen kirjailijanero-ajattelun perusta. Uuden nerous-ajattelun mukaan totuus, viisaus ja järkevyys eivät olleetkaan Jumalalta saatu armolahja, vaan jotakin, minkä Runoilijat ja Taiteilijat itse omassa työssään ja omalla työllään loivat, tosin luonnon antamien lahjojen varassa. Alkoi vahvistua näkemys, että merkittävä viisaus ja totuus pohjautuivat merkittävän yksilön mielikuvitus- ja tunnemaailmaan. Muualta niitä ei voinut noutaa. Ja tällainen yksilöllisyys ja toisaalta oikeus omistaa olivat, kuten pian todisteltiin, mitalin kaksi puolta.


Mikä on tekijä?

Keskiajan jäljentämis- ja kopioimiskulttuuri oli tehnyt kenelle tahansa kirjoittajalle mahdottomaksi valvoa työnsä originaliteettia, kysymys ei edes noussut tärkeäksi. Kirjoitukset olivat aina ties kuinka monennen käden lähteestä peräisin: kirjuri oli kopioinut sen, minkä toinen kirjuri oli puolestaan kopioinut, ja välillä tekstin jäljentäminen saattoi olla pelkästään suullisen puheen varassa. (Giesecke 1998, 315.) Vasta hyvin myöhään kehittyivät säännöt sen suhteen, miten on meneteltävä, kun esitetään tai varioidaan toisten tekstiä – hyvin pitkään oma ja lainattu olivat yksi ja sama asia.

Moderni yksilön ylösnousemus on pystytty kuvailemaan koko laajuudessaan oikeastaan vasta viime vuosikymmenillä, kun 1700-luvulla luotu ajatusrakennelma on alkanut järkkyä. Roland Barthes puhui 1968 "tekijän kuolemasta", Michel Foucault esitti seuraavana vuonna tunnetussa esseessään kysymyksen "mikä on tekijä?" He pyrkivät tekstien pitkän historian valossa asettamaan kyseenalaiseksi valistuksellisen ja romanttisen käsityksen yksilöllisestä tekijästä yleispätevänä totuutena. Barthes ja Foucault lähtivät näin kaatamaan käsitystä, jota työllä ja vaivalla oli rakennettu 1700-luvulta lähtien. Heidän jäljissään on sittemmin kulkenut suuri joukko muita.

Asettaessaan kyseenalaiseksi kirjoittajayksilöön sidotun tekijyyden Foucault kehitteli teoriaa tietyn ajattelu- ja puhetavan ensisijaisuudesta eli diskurssista. Kiinnostavasti hän osoittaa, miten tekijyyden asema taiteellisissa ja tieteellisissä teksteissä oli vaihdellut eri aikoina. Keskiajalla tekstejä, joita me nyt nimittäisimme "kaunokirjallisuudeksi" – selonteot, kertomukset, eepokset, tragediat, komediat –, otettiin vastaan, levitettiin ja arvotettiin ilman, että tekijäkysymys olisi noussut mitenkään esille. Sen sijaan tekstit, joita nykyisin nimitämme tieteellisiksi teksteiksi – kosmologiaa ja taivasta, lääketiedettä ja sairauksia, luonnontieteitä tai maantiedettä koskevat – hyväksyttiin keskiajalla vain, jos niiden takeena oli tekijän nimi. "Hippokrates sanoo" tai "Plinius kertoo" eivät olleet pelkästään viittaus tiettyyn auktoriteettiin, vaan myös sellaisen diskurssin tunnus, joka tuli ymmärtää jo todistetuksi. Tieteellisissä teksteissä tapahtui jyrkkä muutos 1600- ja 1700-luvuilla. Tieteellisiä tekstejä alettiin hyväksyä niiden itsensä ansiosta, pysyvän tai yhä uudelleen todistettavissa olevan anonyymin totuuden nimissä. Tieteellisten tekstien liittyminen tiettyyn systemaattiseen kokonaisuuteen teki ne luotettaviksi, ei niiden liittyminen tiettyyn henkilöön, joka oli niiden tekijä. Tekijän funktio häviää, keksijän nimi tarvitaan enää antamaan teorialle nimi. "Kaunokirjallisuudessa" kehitys kulkee päinvastoin. Tekijän funktio nousee keskeiseksi – jokaisen runo- tai romaanitekstin yhteydessä kysytään, mistä se on peräisin, kuka sen on kirjoittanut, milloin se on kirjoitettu, millaisissa oloissa tai millaisen mallin mukaan. Jos eteemme tulee onnettomien sattumien vuoksi tai tekijän tahdosta anonyymi teksti, käynnistyy heti tekijän etsintä. Kaunokirjallinen anonyymisyys on meistä sietämätöntä, me hyväksymme sellaisen ainoastaan arvoituksena. (Foucault 1971, 18-19.)

Jo kirjapainotaito oli muuttanut tekijän asemaa. Sekä kirkko että valtio olivat alkaneet vaatia, että kirjan alkulehdiltä oli käytävä ilmi kirjan kirjoittaja ja painaja. Foucault onkin arvellut, että yksilöllinen tekijä juontaa juurensa huomattavalta osin juuri kirjan sensuuriin. Mutta vaikka kirjoilla oli kirjapainokäytännön mukaisesti tavallisesti nimeltä mainittu laatija, hän ei vielä ollut tekijä sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Kirjasta ei tullut hänelle pysyvää omaisuutta, vaikka henkensä hän kyllä saattoi menettää tekijyytensä takia.

Kirjapainotaidon keksiminen oli tekijyyden ja henkisen omistajuuden kannalta sikälikin merkittävä käännekohta, että nyt oli aikaisempaa paljon helpompi jäljittää, kenestä yksilöstä jokin ajatus oli lähtenyt liikkeelle. Tähän liittyy Robert K. Mertonin usein lainattu paradoksi: omistat idean vasta sitten, kun olet antanut sen muille. (Merton 1980)


Voiko tiedon omistaa?

Kun kirjailijapersoona alettiin 1700-luvun jälkipuoliskolla ymmärtää aarrearkuksi, josta voitiin ammentaa henkisiä rikkauksia, nousi tärkeäksi keskustelunaiheeksi se, oliko kenenkään yksityisen mahdollista omistaa taiteen ja erityisesti kirjallisuuden sisältämää tietoa. Kielihän on ihmisten yhteistä omaisuutta, ja kysyttiin, missä vaiheessa yhteisten sanojen ja kirjainten yhdistelystä tulee toimintaa, jonka tekijyys voidaan määritellä ja turvata.

Pamela Long on esittänyt henkisen omistusoikeuden synnylle erään proosallisen lähtökohdan. Keskiajan lopulla Venetsian lasintekijät joutuivat vannomaan valan, etteivät paljasta tekniikkaansa ulkopuolisille. Tässä kaupallisen tiedon panttaamisessa on nähty yksi aineettoman omistamisen ja siihen liittyvän patenttioikeuden lähtökohta. (Long 1991.)

Kirjallisen omistusoikeuden pohdintaa vauhditti lukemisen nopea leviäminen. 1700-luvun kuluessa kirjojen tuotanto kasvoi voimakkaasti. Ritari- ja rosvoromaanit ja sanomalehdissä julkaistut jatkoromaanit loivat pikku hiljaa markkinat maksetulle kirjoittamiselle. Maksajina olivat kirjanpainajat, mutta alkuun palkkio oli enemmänkin arvostavan tunnustuksen luonteinen, eikä siitä ollut toimeentulon perustaksi. Kuitenkin kirjoittajien määrä alkoi kasvaa. Saksassa syntyi aikalaiskuvausten mukaan jopa "kirjallinen proletariaatti, jonka öykkäröivä käytös herätti hämmennystä Leipzigin kirjamessuilla". (Haferkorn 1964, 625.) 1700-luvun loppuun ajoittuvat kirjoittajien ensimmäiset yritykset saada kirjakauppiailta 'tekijänoikeudet', myös taloudellinen hyöty, itselleen. Tosin yritys vapautua mesenaateista ja rakentaa oma toimeentulo kirjojen tekemisen varaan, päätoiminen kirjailijuus, ei onnistunut vielä tuolloin. Saksassa kirjailijat alkoivat vasta seuraavalla vuosisadalla elää kirjailijantyöllään.

Lukemisen tullessa suosioon piraattipainosten suuri määrä haittasi niin uutuuskustantajien kuin kirjailijoidenkin toimeentuloa. Saksankielisessä Euroopassa oli teosten suojaksi kyllä alettu säätää alueellisia lakeja, mutta oli helppo julkaista piraattipainoksia viereisissä saksankielisissä pikkuvaltioissa, lain ulottumattomissa. Piraattipainosten kustannukset jäivät halvoiksi, ja lukeva yleisö tietenkin suosi halpoja kirjoja. Juuri uusintapainatukset olivat tärkeä virike keskusteluun siitä, voiko joku omistaa teoksissa olevia ideoita ja miten teosten leviämistä voitaisiin valvoa. 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä tämä taistelu kävi kuumana ja alkoi rauhoittua vasta juuri ennen vuosisadan vaihdetta, kun ensimmäiset valtiot liittivät lainsäädäntöönsä lain tekijänoikeudesta. (Ks. Hofmann 2003.)

Kustantajien tavoitteena oli ikuinen kustannusoikeus, ja vapaan painatusoikeuden puolustajat perustelivat kantaansa vanhan suullisen perinteen levittämisen vapaudella. Saksalainen vapaaherra Adolph von Knigge katsoi 1792 artikkelissaan kirjojen uudelleenpainatuksesta, että ajatuksia ja oivalluksia ei kukaan voi omistaa. Hän oli sitä mieltä, että viisaus, totuus ja vitsi olivat yhteistä hyvää, kuten meri tai ilma. "Sen mikä on julkisesti sanottu saan kertoa uudelleen julkisesti", von Knigge argumentoi. (Sit. Hofmann 2003.) Filosofi Karl Christian Friedrich Krause formuloi saman ajatuksen: "Julkaistu teos on julki lörpötelty salaisuus." (Sit. Hofmann 2003.) Samalle kannalle asettui jopa Immanuel Kantkin. Toisena argumenttina esitettiin, että henkistä omaisuutta on mahdoton määritellä ja rajata, toisin kuin aineellista. Henkisiä pääomia on vaikea erotella toisistaan, ja siten niiden liittäminen oikeaan omistajaansa on ongelmallista. Oli mahdotonta selvittää, kuka oli pannut minkin ajatuksen ensimmäisenä liikkeelle.

Kun englantilaiset kustantajat puolustivat henkisen tekijyyden periaatetta skotlantilaisia ja irlantilaisia piraattikustantajia vastaan, he vetosivat John Locken luonnonoikeuteen: tekijä oli hankkinut teokseensa omistusoikeuden sijoittamalla siihen luomisvoimaansa. Yhteisistä aineksista syntyi yksilöllinen teos aivan samoin kuin maanviljelijälle syntyi yhteisestä maaperästä sitkeän uurastuksen avulla hyvä sato. Tässä 1700-luvun ajattelussa on Suomessakin sittemmin suositun kirjailijantyö-metaforiikan yksi tärkeä lähtökohta: runoilijan työ oli kuin pellon viljelyä, kirjallinen tuote oli kuin satoa. (Ks. Varpio 1993, 109-123.)


Kirjailijasta tulee pääomanomistaja

Johann Gottlieb Fichten artikkeli vuodelta 1793 erotti toisistaan fyysisen kirjan, kirjaan sisältyvät ajatukset ja ideat sekä näille ideoille annetun muodon. Esineenä kirja oli ostajansa omaisuutta, ja ostajat saivat ottaa omakseen siinä esitetyt ideatkin, mutta näille ideoille teoksessa annettu muoto oli kirjoittajan kiistatonta omaisuutta. Tätä henkistä omistussuhdetta ei voinut myydä kenellekään, vaan se säilyi omaisuutena ja oli jopa perittävissä. (Hofmann 2003.)

Kun 1800-luku yhdisteli romantiikan luoman nerokultin ja luonnonoikeudelliset periaatteet, päädyttiin määrittelyyn, jonka mukaan kirjoittajan yksilöllinen erikoislaatu, teoksen sommittelun ainutkertaisuus ja siinä esitettyjen ajatusten yksilöllisyys oikeuttivat puhumaan tekijän henkisestä omistusoikeudesta teokseensa. Nerouden korostus palveli sekä kustantajien että kirjailijoiden etua. Henkisessä omaisuudessa nähtiin jopa syvemmin henkilökohtaista kuin aineellisessa omaisuudessa. Tavara voitiin helposti siirtää omistajalta toiselle, mutta henkinen omaisuus oli erottamattomasti yhteydessä sen luoneen henkilön yksilölliseen henkiseen voimaan.

Uusi estetiikka ja omistusoikeus kulkivat käsi kädessä. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että estetiikan uusi orientaatio, kirjailijayksilön voimakas korostaminen, olisi johtanut tekijänoikeuden määrittelyyn. Kuten Fritz Gutbrodt on huomauttanut, asia oli pikemminkin päinvastoin. Omistussuhde, copyrightin idea, edellytti taiteilijan omaperäisyyden ja erikoislaadun korostamista. (Gutbrodt 2003.) Joka tapauksessa molemmat edellyttivät vastavuoroisesti toisiaan.


Suomalainen tilanne

Vaikka neromyytti sellaisenaan jäi pian historiaan, teoksen vahva sitominen ylivertaiseen tekijäyksilöön hyväksyttiin romantiikan tuella yleiseksi periaatteeksi. Runebergin aikalaisen Fredrik Bendtsonin latinankielinen väitöskirja De vi et essentia ingenii in arte se manifestantis (1847), "taiteessa ilmenevän nerouden voimasta ja olemuksesta", oli meillä tämän ajattelun selkein tieteellinen manifestaatio, ja muuntuneissa muodoissa sen voi sanoa säilyneen meidän päiviimme asti. Suomessa kirjailijan vahva asema on ollut sidoksissa myös kirjallisuuden aikanaan saamaan vahvaan asemaan kansallisvaltion tärkeänä rakentajana. Suomalainen kirjailija on ollut näkijä, tietäjä, profeetta, poppamies ja kansakunnan omatunto – ei käsityöläinen.

Kansallisvaltioiden järkkyessä vanhat kirjailijakäsitykset tulevat järkkymään, ja on kiinnostavaa seurata, miten nykyinen suomalainen keskustelu tekijänoikeudesta jatkuu. Vaikka se, kuten sanottu, onkin keskittynyt vahvasti asian taloudelliseen puoleen, sillä on epäilemättä kytkentänsä suomalaisen kirjailijuuden ideologiseen historiaan. Tekijänoikeus ei nimittäin ole pelkästään taloudellinen kysymys, ja siitä syystä poliittiset tai ammattiyhdistysnäkökohdat eivät saa estää näkemästä asian ideologista taustaa eivätkä peittää alleen kriittistä tieteellistä analyysia. Taloudellisille johtopäätöksille on hyvä olla historiallisesti ja yhteiskunnallisesti pohjustettu perustelunsa.


Kirjallisuus

Eisenstein, Elizabeth. The Printing Press as an agent of change. Cambridge: Cambridge University Press, 1980.

Foucault, Michel. Schriften zur Literatur. Frankfurt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag, 1991.

Giesecke, Michael. Der Buchdruck in der frühen Neuzeit. Eine historische Fallstudie über die Durchsetzung neuer Informations- und Kommunikationstechnologien. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 1998.

Gutbrodt, Fritz. Die Entstehung des geistigen Eigentums.
http://www-x.nzz.ch/folio/archiv/1997/10/articles/gutbrodt.html (3.8.2003)

Hofmann, Jeanette. 'Weisheit, Wahrheit und Witz'. Über die Personalisierung eines Allgemeinguts.
http://duplox.wz-berlin.de/people/jeanette/texte/weisheit_wahrheit_und_witz.html (3.8.2003)

Haferkorn, Hans Jürgen: Der freie Schriftsteller. Eine literatursoziologische Studie über seine Entstehung und Lage in Deutschland zwischen 1750-1800. –Archiv für Geschichte des Buchwesens 5 (1964) S. 523 - 711.

Long, Pamela. Invention, Authorship, "Intellectual Property", and the Origin of Patents: Notes toward a Conceptual History. – Technology and Culture 1991, Vol. 32, No 4, S. 846 - 884.

Merton, Robert K. Auf den Schultern von Riesen. Ein Leitfaden durch das Labyrinth der Gelehrsamkeit. Frankfurt am Main: Syndikat, 1980.

Varpio, Yrjö. August Ahlqvist ja 1800-luvun puolivälin kielellinen lukukoodi Suomessa. – Jaakko Anhava (toim.), Suomen kieli, Suomen mieli. August Ahlqvist vaikuttajana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 1993.

Varpio, Yrjö, Kirjallisuus, kansa ja kulttuuri. – Rainer Knapas ja Nils Erik Forsgård (toim.), Suomen kulttuurihistoria 2. Tunne ja tieto. Helsinki: Tammi, 2002.

Edward Young. Conjectures on Original Composition (1759). http://eir.library.utoronto.ca/rpo/display/displayprose.cfm?prosenum=16 (8.8.2003)