Helsingin yliopiston kirjasto, Suomen kansalliskirjasto
kansi   lukijalle   esipuhe   kirjoittajat   galleria


Kirja  tietoverkkojen maailmassa

 «

    aihepiirit    

  I  

  II  

  III  

  IV  

  V  

  VI  

» 




Verkon kutojaksi


Kansalliskirjastoajatus Suomen kirjastolaitoksen historiassa
1 Kansallistunne ja kansalliskirjasto
2 Kansalliskirjaston sydän
3 ”Kotimainen kokoelma” syntyy
4 Primus inter pares
5 Verkon kutojaksi
6 Uudet näkymät
* Kirjallisuutta aiheesta
tulosta Tulostettava versio
1960- ja 1970-luvuilla uudelleen virkistynyt kirjasto- ja informaatioalan suunnittelutoiminta pyrki määrittelemään myös kansalliskirjaston aseman laajenevassa tieteellisten kirjastojen järjestelmässä. Erityisesti tämä tapahtui suunniteltaessa paljon päänvaivaa aiheuttaneiden ns. valtakunnallisten tehtävien hoitamista. Niiden menestyksellinen hoitaminen olisi kaivannut kansallista koordinoivaa ja muita toimijoita tukevaa keskusta, jonka luonnollinen paikka olisi kansalliskirjastossa. Tieteelliset kirjastot muodostaisivat näin yhdessä toimivan järjestelmän, jonka keskuksena olisi kansalliskirjasto. Lähtölaukaus järjestelmän hahmottamisessa oli Tieteellisten kirjastojen kehittämistoimikunta, joka mietinnössään 1967 (Kom.miet. 1967: B 91) ehdotti bibliografisen instituutin perustamista bibliografisen toiminnan tehostamista varten. Luontevasti ehdotus toteutui 1972, kun Helsingin yliopiston kirjastoon perustettiin bibliografinen osasto.

Kurssikirjojen saatavuus nosti korkeakoulukirjastojen ongelmat valtakunnan julkisuuteen aktiivisen opiskelijapoliittisen lobbauksen tuloksena. Kurssikirjojen ongelmia ratkottaessa päästiin käsiksi myös koko tieteellisen kirjastojärjestelmän kehitystarpeisiin. Kurssikirjastojen organisointitoimikunta esitti yhdessä mietinnöistään (Kom.miet. 1971: B 130) perustettavaksi erillisen kansalliskirjaston, johon siirrettäisiin HYK:sta ja Tieteellisten seurain kirjastosta näiden kirjastojen hoitamat valtakunnalliset tehtävät.

Kansalliskirjaston nimitystä ei suunnitelmissa aina ole haluttu tai tohdittu pitää esillä, vaan tarvittavia tehtäviä hoitavaa laitosta on välillä kutsuttu neutraalilla järjestelmänhakuisella nimellä ”tieteellisten kirjastojen keskusyksiköksi”. K&I-alan suunnittelua jatkaneen Tieteellisen informoinnin neuvoston eli TINFO:n ensimmäinen mietintö (Kom.miet. 1974: 43) ehdotti keskusyksikön perustamista. Nimitys kansalliskirjasto mainitaan kuin ohimennen mietinnön tiivistelmän siirtymävaihetta käsittelevän jakson lopussa (s. 43): ”Noin vuonna 1984 siirretään HYK:n kotimaisen kirjallisuuden arkistokokoelma suunnittelukeskuksen yhteyteen ja organisaatioon. Viimeistään tällöin tulisi tieteellisten kirjastojen suunnittelukeskuksen nimi muuttaa ja keskusyksikön nimenä voisi olla esim. kansalliskirjasto.”

TINFO:n huolellisesti laaditut suunnitelmat eivät taloudellisten, hallinnollisten ja poliittisten ristiriitojen takia sellaisenaan toteutuneet. Erillistä koordinoivaa keskusyksikköä ei perustettu, mutta ajan mittaan merkittäviä suunnittelu- ja tuotantotehtäviä on kerääntynyt HYK:n hoidettavaksi. Tieteellisten kirjastojen atk-yksikön (TKAY) siirtäminen opetusministeriöistä kirjaston yhteyteen 1993 on ollut yksi merkittävistä askelista. 1990-luku oli kovaa koulua tieteellisille kirjastoille, kun laman takia rahoitusta karsittiin ja samaan aikaan automatisointiin ja verkostoitumiseen liittyvät uudet asiat tulivat voimalla kirjastojen arkipäivään.

Tällä vuosikymmellä hyväksyttiin ajatus vahvasta ja monipuolisesta kansalliskirjastosta. Teknologinen, erityisesti tietoverkon, kehitys on hitsannut yliopisto- ja muita tieteellisiä kirjastoja yhteen ennennäkemättömällä tavalla, vaikka, kuten Esko Häkli on huomauttanut, ”kirjastojen toiminnalliset tavoitteet ja niiden toteuttamista varten myönnettävä rahoitus rajautuvat entistä selkeämmin kehysorganisaation oman toiminnan tarpeisiin”. Häklin mukaan ”ajatus yhteisestä Suomen yliopistokirjastosta, joka rakentuu työn- ja vastuunjaolle yksittäisten yliopistokirjastojen kesken, on alkuperäisessä hahmossaan siirtynyt historiaan”. Yhtäältä siis tietynlainen itsekkyys tai omaehtoisuus on legitimoitu, mutta silti kirjastot tekevät oman etunsa takia yhteistyötä innokkaammin ja tuloksellisemmin kuin koskaan ennen. Tässä asetelmassa kansalliskirjaston merkitys on kasvanut huomattavasti palvelujen tuottajana ja verkon koordinoijana.


«  1  2  3  4  5  6  *  »
URN:NBN:fi-fe20031601