Esko Häkli

Kansalliskirjasto elämäntehtävänä


Kirjoittaja on ollut Helsingin yliopiston kirjaston johdossa kaksikymmentäseitsemän vuotta. Kirjaston toimiala ja asema ovat muuttuneet melkoisesti noiden vuosien aikana. Kokoelmat ja niiden sisältöihin liittyvät tehtävät ovat säilyneet, kirjastoverkolle tarjottavat palvelut sen sijaan lisääntyneet. Suomesta on tullut yksi maailman johtavia maita kirjastoverkon yhteisten ratkaisujen kehittäjänä. Tie ei ole ollut helppo, mutta se on ollut tuloksellinen.


Aina kansalliskirjasto

Kohta alkajaisiksi on syytä todeta, että Helsingin yliopiston kirjasto on ollut maamme kansalliskirjasto aina ja viimeistäänkin Henrik Gabriel Porthanin päivistä lähtien, kun kirjasto vielä sijaitsi Turussa. Toiminta ei tarvinnut tuekseen muodollisia pykäliä, sillä toimintamuodot ja -tavoitteet saneli elävä elämä itse. Tarve vahvistaa kirjaston asema ja tehtävät kansalliskirjastona lakien ja asetusten avulla on myöhäsyntyinen. Aluksi säädösten tarve aiheutui siitä, ettei kirjaston kansalliskirjastoasemaa haluttu ilman muuta tunnustaa muissa yliopistokirjastoissa, varsinkin kun eräillä vapaakappalekirjastoilla oli omia kansalliskirjastokompleksejaan. Sittemmin, kun yliopistojen rahoitusrakenne muuttui, syntyi todellinen säädösten tarve.

Helsingin yliopiston kirjasto oli aikaisemmin nykyistä kiinteämpi osa yliopiston kirjastolaitosta. Sitä pidettiin yliopiston pääkirjastona, vaikka yliopiston muut kirjastot olivatkin siitä riippumattomia. Itse toimin mm. pitkään yliopiston kirjastotoimikunnan puheenjohtajana. Myös yliopiston ensimmäinen kirjastostrategia oli suurelta osin käsialaani, vaikka siinä vaiheessa pidinkin osuuttani jo lähinnä ulkopuolisen asiantuntijan ja sihteerin työnä. Opetusministeriön tarkoituksena oli 1970-luvulla edistää yliopistojen kirjastolaitosten yhtenäisyyttä ja keskittää toiminta pääkirjastojen ympärille. Kun Ylioppilaskunnan kirjasto ja Tieteellisten seurain kirjastosta muodostettu Luonnontieteiden kirjasto 1970-luvun puolivälissä otettiin valtion haltuun ja liitettiin yliopistoon, niitä ei annettu tiedekuntien hallintaan, vaan sijoitettiin yliopiston kirjaston organisaatioon. Nämä yhtenäistämispyrkimykset eivät kuitenkaan, monista selvityksistä huolimatta, saaneet jatkoa, sillä yliopiston sisäiset rakenteet oli valettu betoniin. Muuan eurooppalainen yliopistopoliitikko totesikin aikanaan, että yliopiston rakenteiden muuttaminen on yhtä vaikeata kuin hautausmaan siirtäminen; kummankaan asukeista ei saa minkäänlaista apua.

Myöhempi kehitys on kulkenut sittemmin kokonaan eri suuntaan. Edellä mainitut kaksi kirjastoa on erotettu yliopiston kirjastosta, ja yliopiston kirjastolaitoksen betonivalu on alkanut rapistua onneksi muutenkin. Vaikka opiskelijakirjaston erottaminen tapahtuikin tavalla, joka jätti jälkeensä ikävät muistot, lopputuloksena oli yliopiston kirjaston kansalliskirjastoprofiilin terävöityminen. Yliopistorönsyt karsittiin pois. Päättäessäni kirjastourani Helsingin yliopiston kirjasto oli erillinen yksikkö yliopistossa ja erossa yliopiston muusta kirjastotoiminnasta.

Tehtäväkentältään Helsingin yliopiston kirjasto on yksi laaja-alaisimmista kansalliskirjastoista koko Euroopassa. Yliopistokirjastojen yhteistyö ja yhteinen kirjastoverkko, jonka kehittäjänä ja tukiyksikkönä kansalliskirjasto toimii, on myös kansainvälisessä katsannossa kehittynyt ainutlaatuisen pitkälle ja on kelvannut esikuvaksi muissakin maissa. Vielä viimeisen työkuukauteni aikana sain pariinkin otteeseen esitellä toimintaperiaatteitamme ja omia näkemyksiäni ulkomaisille kollegoilleni. Tilaisuuksista toinen, joka oli järjestetty Brysselissä, ajoittui peräti viimeiselle työviikolleni. Tyydyn tältä osin viittaamaan tekstikokoelmaani Off the Record 2 (2002), josta lienee vielä kappaleita jäljellä Helsingin yliopiston kirjastossa. Mikäli joku nyt sattuisi olemaan kiinnostunut näin kaukaisesta menneisyydestä.


Kansalliskirjaston kehittäminen yliopiston yhteydessä

Kirjaston suhde yliopistoon on ollut ja näyttää edelleenkin olevan ongelmallinen. Hallinnollisesti yliopisto ei ole kansalliskirjaston kokoiselle laitokselle riittävän stabiili kehysorganisaatio, sillä sen käyttäytyminen ei ole ennustettavissa. Yliopisto on sisäisten jännitteiden muodostama voimakenttä, eikä kansallisesta infrastruktuurista vastaavalle kansalliskirjastolle ole terveellistä joutua siinä vallitsevien jännitteiden heiteltäväksi, niin kuin kävi sen jälkeen, kun yliopistot siirtyivät nykyiseen budjettikäytäntöön. Siihen asti kirjasto oli ollut yliopiston ja sen johdon ylpeyden aihe ja yksi keskeisistä argumenteista, joilla yliopisto perusteli valtakunnallisuuttaan. Budjettiuudistuksen myötä asenteet muuttuivat, ilman että todellisuus olisi mitenkään muuttunut. Entisestä ylpeyden aiheesta tuli yhtäkkiä pelkkä taakka, jonka elämä muuttui turvattomaksi. Vuotuiset budjettikahnaukset olivat turhauttavia, varsinkin kun yliopiston linja muuttui vuodesta toiseen ja kun kävi ilmi, ettei yliopisto olisi halunnut maksaa saamistaan palveluista.

Ensimmäisessä Universitas renovata -raportissa kirjaston suuret ulkomaiset kokoelmat, eli ns. humanistinen keskuskirjasto, haluttiin siirtää humanistiseen tiedekuntaan ymmärtämättä, että tuloksena olisi ollut kaksi totaalista torsoa. Raportöörit eivät tienneet, mitä olivat tekemässä, eivät edes sitä, oliko ehdotus ylimalkaan toteutettavissa. Selvästi oli kuviteltu, että humanistisen keskuskirjaston nimeä kantanut osasto oli erillinen kirjasto, eikä kuvitelmien todenperäisyyttä vaivauduttu varmistamaan. Tämä oli mielikuvien politiikkaa jos mikä. Voimme vain kuvitella, millainen valitus kirjastomenojen kohtuuttomuudesta kuuluisi humanistisesta tiedekunnasta nyt, jos ehdotus olisi toteutunut. Ainoa konkreetti seuraus ehdotuksesta oli kirjaston toiminnan häiriintyminen, henkilösuhteiden kärsiminen kirjaston ja yliopiston johdon välillä sekä henkilökunnan suuri levottomuus.

Jonkin verran myöhemmin nousi esille kysymys siitä, pitäisikö kirjaston kuulua lainkaan yliopistoon. Yliopiston halun erottaa kirjasto yliopistosta ilmoitti yksi rehtoreista julkisessa tilaisuudessa ilman, että ehdotuksesta oli kirjaston kanssa puhuttu etukäteen mitään. Näin menettelee osuuskauppaväki, tokaisi muistaakseni Erkki Raatikainen. Sama erottamisajatus oli kaiketi syötetty myös yliopiston kirjastotoimen ulkomaiselle arviointiryhmälle, vaikka sen selvityksen ei ollutkaan määrä koskea kansalliskirjastoa.

Kovin suurta kiitosta kansalliskirjaston aseman järjestämisestä en osaa antaa opetusministeriöllekään, sen soutamisesta ja huopaamisesta vuosien mittaan. En ymmärrä, miksei kirjaston kokonaisrahoitusta ole haluttu turvata ja vapauttaa kirjastoa vuotuisesta nahistelusta yliopiston kanssa. Valtakunnallinen etuhan vaatii, että myös tietyt ulkomaisen kirjallisuuden perushankinnat taataan ilman, että niiden rahoitus on riippuvainen Helsingin yliopiston kulloisistakin mieltymyksistä. Tietysti myös yliopiston on syytä mennä itseensä. Tällainen kiistely ministeriön kanssa ei edistä yliopiston toimintaa eikä liioin saa ministeriötä hyväksymään yliopiston omista palvelutarpeista aiheutuvia kuluja kansalliskirjastomenoiksi.

Edellä sanotun jälkeen olisi ilmeisesti viisaampaa olla miettimättä lainkaan sitä, millainen virka Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitajan virka oli. Ulkopuolisten silmissä siihen liittyi ilmeisesti melkoista hohtoa, onhan kirjasto maamme vanhin yksittäinen kulttuurilaitos. Viranhaltijan kannalta paikka oli jännittävä, mielenkiintoinen ja monipuolinen. Lisäksi se oli karaiseva, sillä joitakin harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta oma kehysorganisaatio ei etenkään viimeksi kuluneiden kymmenen virkavuoteni aikana tarjonnut ylikirjastonhoitajalle minkäänlaista selustatukea, pikemminkin päinvastoin; oli oltava jatkuvasti varuillaan. Jos olen jo alun alkujaankin ollut luonteeltani itsepäinen, istuminen monen tulen välissä on varmasti kehittänyt tätä jaloa ominaisuutta edelleen.

Mutta kaiken edellä sanotun vastapainoksi yliopisto on ollut myös suurenmoinen toimintaympäristö. Parhaimmillaan se on antanut taloudellista ja hallinnollista tukea, mutta ennen kaikkea sen intellektuaaliset voimavarat, tutkijat ja opettajat, ovat olleet monella tavalla kirjaston tukena, ja mitä yllättävimmät tahot yliopiston sisällä ovat osoittaneet kiintymystä kirjastoonsa. Olen edelleen sitä mieltä, että jos talouteen liittyvät tarpeettomat konfliktit puretaan - mikä ei ole ylivoimaista, jos halua vain on - kirjaston olisi onnellisinta pysyä yliopiston yhteydessä ja jopa säilyttää entinen nimensä. Silloin se saisi kiistattomasti pitää myös oman historiansa.

On myös oikein ja kohtuullista todeta, ettei yliopisto ole sekaantunut kirjaston kansalliskirjastotehtävien hoitoon, vaan on luottanut kirjaston johtoon. Toisaalta on totta sekin, ettei rehtori ole enää ylikirjastonhoitajan esimies, vaan sen aseman on perinyt kirjaston johtokunta ja sen puheenjohtaja. Kansalliskirjastona kirjastolla on ollut täysi toimintavapaus eikä organisatorisiakaan ongelmia ole ollut sen jälkeen, kun kirjaston erillisyys tunnustettiin, rahaongelmia kylläkin. Käytännön ongelmaksi on jäänyt itse asiassa vain se, ettei yliopistolla ole ollut tarjottavanaan kansalliskirjastolle sellaista tahoa neuvottelukumppaniksi, joka olisi edustanut yliopiston omaa kirjastolaitosta.


Kansallisten palvelujen kehittäminen alkaa

Kansalliskirjastotehtävien kehityksellä on pitkä historia. Alun alkuaan perustehtävänä oli kansalliskirjallisuuden kokoelman ylläpitäminen ja kartuttaminen. Tämä tehtävä ei menetä merkitystään edes elektronisen aineiston myötä, pikemminkin päinvastoin.

Jos tyydymme bibliografisen toiminnan kehittämisen osalta pelkkään mainintaan, kirjaston kehittäminen kirjastoverkon palveluyksiköksi alkoi toden teolla 1990-luvun alussa. Silloin kirjastoon siirrettiin opetusministeriöstä eräitä siellä siihen asti hoidettuja tehtäviä, jotka kirjastossa koottiin yhteistyösihteeristöksi. Vuonna 1993 vuorossa oli Tieteellisten kirjastojen atk-yksikkö. Vaikka siirrot oli valmisteltu ministeriön asettamassa työryhmässä, ne herättivät vastustusta kentällä. Jossakin mielessä täytynee hyväksyä se, että Helsingin yliopiston kirjastoa vierastettiin kirjastojen keskuudessa, vaikka sitä onkin vaikea järjellä ymmärtää. Joskus tuntui siltä, että tekipä mitä tahansa, aina tuli lunta tupaan. Yhtä lailla ilmeistä oli, etteivät kirjastot olleet kovinkaan hyvin selvillä siitä, mitä kaikkea kansalliskirjasto todellisuudessa teki. Tämä kävi ilmi havainnollisesti siitä hämmästyksestä, joka syntyi, kun julkistimme valmisteilla olleen kansalliskirjastostrategian ja pyysimme siitä kommentteja.

Yksittäisistä kansallisaineistoon liittyvistä kysymyksistä äänitteiden arkistointi ja luettelointi oli ollut melkoinen ongelma jo vuosien ajan. Yhtenä syynä oli äänitteiden vapaakappaleoikeuden jakaminen aluepoliittisista syistä kahden kirjaston kesken. Uuden selvityksen pohjalta opetusministeriö teki päätöksen arkistointitehtävän antamisesta Helsingin yliopiston kirjastolle ja myönsi sitä varten erillisen projektirahoituksen. Kirjasto onnistui tehtävässä yli odotusten. Saimme mm. hankituksi pääosan äänitteistä, jotka olivat ilmestyneet ennen äänitteiden vapaakappaleaikaa. Tarkoin suunnitellun suurprojektin avulla kohdensimme voimamme äänitteiden kattavan luettelon aikaansaamiseen, ja verkkokäyttöinen luettelo voitiin julkistaa syksyllä 2001, jolloin vietettiin suomalaisen äänilevyn 100-vuotisjuhlaa. Viimeisenä virkatoimenani, viimeisen työpäivän päätteeksi, sain neuvotelluksi sopimuksen, joka sallii kirjastolle äänitteiden kopioimisen niiden arkistointia ja käyttöä varten.


Kirjastoverkon suurhankkeet

Suurin ja komplisoiduin yksittäinen yhteinen hanke oli tietenkin uuden kirjastojärjestelmän hankinta VTLS-järjestelmän tilalle. Hanke kesti useita vuosia. En ole vieläkään aivan varma, ymmärsivätkö kaikki kirjastot ja yliopistot, miten valtavan työpanoksen kansalliskirjasto niiden hyväksi teki. Ammattikorkeakoulut eivät ainakaan näyttäneet ymmärtäneen. Laajuudestaan ja ongelmallisuudestaan huolimatta hanke onnistui, ja sen yhteydessä saatiin toteutetuksi myös radikaali toimintatapojen muutos. Onnellista asiassa oli, että yliopistokirjastojen johtajat - toisin kuin atk-keskusten johtajat - olivat yksimielisiä siitä, että vanhoista rakenteista oli syytä luopua ja keskittää palvelut yhdelle yhteiselle palvelimelle. Tosin tässäkin asiassa pitää paikkansa, että poikkeus vahvistaa säännön. Mutta kun yliopistojen rehtorit lopulta asettuivat yksimielisesti ratkaisun taakse, asia oli sillä selvä. Tuloksena oli Suomen yliopistojen ensimmäinen konsortiosopimus, jota muutaman viikon kuluttua seurasi sopimus virtuaaliyliopistosta. Niin yksinkertaisen järkevä ja hyvin toimiva kuin ratkaisu onkin, se oli kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Ulkomailla sen aikaansaamista ihmetellään jatkuvasti. Kun olen edellä käyttänyt kriittisiä sanoja Helsingin yliopistosta, voin nyt todeta, että yliopiston rehtori oli tässä asiassa täydellisesti tukenani.

Olennaista kirjastojärjestelmähankkeessa oli ymmärtääkseni se, että kirjastot saattoivat luottaa kansalliskirjaston asiantuntemukseen ja kykyyn ajaa kirjastojen etua. Toinen olennainen piirre oli se, että kansalliskirjasto toimi muutosagenttina. Vaikka prosessi olikin vaivalloinen, kirjasto onnistui markkinoimaan uudistuksen ja toteuttamaan sen. Tässä, jos missä kävi selvästi ilmi, miten suuri merkitys on yhteisellä eksekutiivilla, joka hallitsee tehtävänsä ja suuntaa katseensa tulevaisuuteen.

Rahallisesti FinELib (mikä nimi!) on tietenkin ollut monin verroin suurempi hanke kuin kirjastojärjestelmän hankinta. Sen liikkeelle lähtö oli kuitenkin paljon kivuttomampi, koska se tarjosi kirjastoille ja yliopistoille ylimääräistä rahaa. Ongelmat kytkeytyivät lähinnä ohjelman vakinaistamiseen, sillä ohjelman liittäminen kansalliskirjaston tehtäviin nostatti vastarintaa kentällä siitä huolimatta, että se jo valmiiksi oli kansalliskirjaston hoidossa. Sitä vastoin, kun hanke käynnistettiin projektina, ministeriössä ei toimintamallia ollut harkittu loppuun asti. Projekti oli ikään kuin itsenäinen ja teki itsenäisiä päätöksiä, mutta juridisesti päätösten seuraamuksista vastasi kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja. Jouduinkin tämän takia toteamaan ministeriön johdolle, ettei mikään työryhmä voi pakottaa ylikirjastonhoitajaa hyväksymään rahankäyttöä, jota hän ei voi hyväksyä. Ministeriön edustajien oli pakko olla samaa mieltä. Onneksi yhtään asiaa ei tarvinnut palauttaa uuteen valmisteluun.


Kaikkea ei silti saavutettu

Moni suuri asia jäi omalta osaltani valitettavasti kesken. Vapaakappalelain uudistaminen pysähtyi kokonaan, kun lain ulottaminen koskemaan myös radio- ja televisio-ohjelmia aiheutti ongelmia ministeriön osastojen kesken. Jo muutaman vuoden ajan olimme kuitenkin saaneet hankerahaa elektronisten vapaakappaleitten vaatimien ratkaisujen valmistelua varten, mikä mahdollisti merkittävien projektien rahoituksen ja auttoi kehittämään toimintatavoitteita. Ne saivat muotoilunsa kansalliskirjastostrategiassa. Jukka Liedeksen avulla onnistuin myös saamaan EU:n tekijänoikeusdirektiiviin säädöksen, joka mahdollistaa vapaakappaleina luovutettavien elektronisten julkaisujen käytön ja käsittelyn. Suomen tekijänoikeuslain valmistelu ei valitettavasti kuitenkaan ehtinyt johtaa lain hyväksymiseen. Kansalliskirjaston aseman selkiyttämisen kohtalosta olen maininnut jo edellä. Se näyttää olevan avoinna edelleen.

Kokoelmien digitointi ei ottanut lähteäkseen liikkeelle millään. Valmisteluni pohjalta yliopistokirjastojen neuvosto hyväksyi kansalliset digitointiperiaatteet, joihin sisältyi myös kansallisen digitointikeskuksen perustaminen kansalliskirjastoon, mikä nostatti vastarintaa joissakin kirjastoissa. Jos kirjallisuuden mikrokuvauksen aloittaminen olisi ollut ajankohtainen tuolloin, sekin olisi kaiketi haluttu hajauttaa kirjastoihin samalla tavalla.

Digitoinnin ongelmana eivät kuitenkaan olleet ensi sijassa kirjastojen kilpailevat ambitiot ja hämärät käsitykset siitä, mitä digitointi todellisuudessa oli, vaan se, ettei rahasta ollut varmuutta. Se ei johtunut siitä, etten olisi ymmärtänyt mitään digitaalisista hankkeista, kuten Helsingin Sanomien hätäinen reportteri oli läksiäishaastatteluani laatiessaan epäillyt. En näet hänen suureksi hämmästyksekseen omistanut, enkä omista vieläkään, sen enempää televisiota kuin matkapuhelintakaan. Ei, syyt olivat syvemmällä, valtiovallan asenteissa. Jonkin verran projektirahaa saimme tarkoitukseen, mutta pysyvämmästä rahoituksesta ei ollut tietoakaan. Opetusministeriltä tosin sain Mikkelissä julkisen lupauksen rahasta, mutta asia kuivui kokoon. Myös rahan saaminen EU:n aluekehitysrahastosta osoittautui vaikeaksi, vaikka esimerkiksi Mikkelin kaupungin johto ajoi sitä sitkeästi. Projektien ja osin varsin poikkeuksellisten järjestelyjen avulla saimme kuitenkin kehitetyksi Mikkeliin tarvittavan asiantuntemuksen ja hankituksi myös tärkeimmät laitteet. Rahoituksen epävarmuudesta huolimatta digitoinnissa saavutettiin merkittäviä konkreetteja tuloksia.


Yhteistyö kirjastojen ideologiana

Kirjastoverkon yhteinen kehittämistarve ja yhteinen edunvalvonta miellettiin välttämättömäksi jo suhteellisen varhain, mikä sotien jälkeen näkyi mm. kirjastojen aloitteesta perustaa Tieteellisten kirjastojen lautakunta. Hankintayhteistyötä koskeneiden varhaisten selvitysten yhteydessä kirjastojen muodostama kokonaisuus miellettiin vieläkin selkeämmin ja siitä käytettiin usein nimeä Suomen yliopistokirjasto. Yhteistyöllä ja yhteisillä ratkaisuilla on Suomen yliopistokirjastojen keskuudessa näin ollen pitkät perinteet ja yhteistyöllä on ollut keskeinen merkitys kirjastojen kehitykselle, vaikka joittenkin yritysten yhteydessä onkin vedetty vesiperä. Uudistuksista ovat onnistuneet lähinnä ne, jotka on voitu toteuttaa kirjastojen omilla voimavaroilla, ja ne, joiden taakse opetusministeriö on asettunut.

Opetusministeriön ratkaisuista kaksi on mainittava ennen muita, ensimmäisen yhteisen kirjastojärjestelmän hankinta 1980-luvulla ja FinELib-projektin käynnistäminen. Mutta samalla on tähdennettävä sitä, ettei ministeriökään kykene tekemään päätöksiään tyhjiössä. Esimerkiksi yhteisen kirjastojärjestelmän rahoituspäätöstä ei olisi voitu tehdä ilman kahta perusedellytystä, ilman kirjastojen yksimielisyyttä ja ilman niiden kokemusta atk-menetelmien käytöstä. Erimieliselle ja atk-kokemusta vailla olevalle kentälle ministeriö tuskin olisi kymmeniä miljoonia syytänyt. Kirjastojen yksimielisyys perustui lähes kymmenen vuoden mittaiseen käytännön harjoitteluun, ja näin jälkeenpäin olen tyytyväinen, että sain olla mukana aloittamassa tätä kehitystä ja ajamassa sitä eteenpäin, vaikka en ollutkaan valitsemassa ensimmäistä uutta järjestelmää. Aloitteen tekeminen FinELib-projektin käynnistämiseksi olisi puolestaan ollut mahdoton tehtävä kirjastoille. Aloitteen oli tultava sieltä, missä tiedettiin, että se oli viisasta tehdä ja että se myös voitiin rahoittaa.

Mutta vaikka opetusministeriö tekikin suuret peruspäätökset, päätösten toimeenpano jäi kirjastojen ja niiden kehysorganisaatioiden tehtäväksi. Varsinainen työ oli siis tehtävä kentällä. On selvää, että kirjastoilla oli keskinäisiä eturistiriitoja. Yksittäisten kirjastojen johtohan tarkastelee asioita väkisinkin omasta paikallisesta näkökulmastaan. Helsingin yliopiston kirjaston taasen pelättiin ajavan lähinnä omaa ja yliopistonsa etua, mitä pelkoa en voinut pitää missään mielessä perusteltuna.

Yhteistyön kehittäminen ei ole ollut helppoa Suomessakaan, vaikka olenkin kuullut muissa Pohjoismaissa usein niin väitettävän. Mutta vaikka uudistuksista onkin ollut taisteltava, ilman tätä taistelua me tuskin olisimme siinä, missä me nyt olemme. Tarpeettomilta vaikuttaneet kahnaukset tuntuivat aikanaan tietysti kuluttavilta ja turhauttavilta, varsinkin jos vastustuksen takana olivat puhtaasti paikalliset tai jopa henkilökohtaiset intressit. Vieläkin tarpeettomammalta vastustus tuntui silloin, kun selvästi näkyi, ettei poikkitelaisuus johtunut mistään muusta kuin siitä, etteivät asianomaiset olleet tilanteen tasalla eivätkä nähneet päivänkohtaisia tarpeitaan pitemmälle. Nopeasti muuttuvassa tilanteessa on entistä tärkeämpää, että erityisesti kirjastojen johtajat kouluttavat itseään jatkuvasti, ovat selvillä aikaisempaa paremmin kansainvälisestä kehityksestä ja omaavat sellaisen kielitaidon ja sellaiset yhteydet, että ne mahdollistavat heille tiedon saannin muualta maailmasta myös henkilötasolla.

Olen miettinyt yhteistyökysymyksiä paljon. Ne, jotka ovat lukeneet alussa mainitsemaani kirjoituskokoelmaani, tietävät, mihin suuntaan ajatukseni ovat kulkeneet. Kirjastoilla on usein väärät ambitiot, mikä panee ne kilpailemaan vääristä asioista. Tässä olisi tuhannen taalan paikka informaatiotutkimukselle osoittaa asioitten oikea tärkeysjärjestys. Olennaista ovat omalle käyttäjäkunnalle tarjottavat palvelut, niiden laatu ja hinta. Yksittäisen kirjaston kannalta edullisinta on tukea yhteisten palvelujen kehittämistä ja hyödyntää näitä yhteisiä palveluja mahdollisimman tehokkaasti oman tekemisen sijasta. Palvelut voidaan turvata ainoastaan siirtämällä voimavaroja back office -toiminnasta front office -toimintaan.

Näemme muualta maailmasta, miten vaikeaa pelkästään komiteoiden varassa toimiva yhteistyö on ja miten vaikea sen avulla on uudistaa rakenteita. Olen vastikään voinut keskustella tästä tunnetun englantilaisen yliopistokirjastojen kehittäjän Sir Brian Follettin kanssa. Saatoin todeta, että näkökantamme olivat kovin samanlaiset. Valitettavasti yliopistokirjastojen ensimmäisessä yhteisessä strategiassa ei kiinnitetä riittävästi huomiota rakenteellisiin näkökohtiin. Strategian laatimisen nimenomaisena tavoitteena oli etsiä infrastruktuuriratkaisuja, joitten avulla olisi voitu saada rahaa yhteisiin kehittämishankkeisiin. Mutta kansalliskirjasto ja sen olemassaolo muodostui jälleen ongelmaksi, kaiken sen jälkeenkin mitä kirjasto on kirjastoverkon hyväksi tehnyt. Vaikuttaa, että tunteet ovat olleet vahva voima strategiaa valmisteltaessa.


Kansalliskirjasto ja yleiset kirjastot

Suhteeni yleisiin kirjastoihin ovat olleet jossakin määrin pulmalliset. Minulla on ja on ollut yleisten kirjastojen johtajien joukossa lukuisia hyviä ystäviä, minkä lisäksi olen ollut jonkin aikaa myös Kirjastolehden toimituksen jäsen. Hilkka Kaupin aikana osallistuin myös Kirjastoseuran työhön. Yleisten kirjastojen kehittämistavoitteet olen myös tuntenut jokseenkin hyvin, koska olen ollut jäsenenä useissa yleisten kirjastojen komiteoissa ja työryhmissä, viimeksi yleisten kirjastojen strategiaa valmisteltaessa.

Mutta yleiset kirjastot ja kansalliskirjasto! Tämä suhde on pysynyt ongelmallisena selvästikin hallinnollisista syistä. Kansalliskirjaston toiminta rahoitetaan yliopistobudjetista, yleiset kirjastot kuntien budjeteista. Yleisten kirjastojen ratkaisut poikkeavat tieteellisten kirjastojen ratkaisuista senkin jälkeen, kun ns. kimppakirjastot ilmaantuivat kirjastomaisemaan. Lisäksi yleisillä kirjastoilla on oma keskuskirjastonsa, jonka tehtäväalueelle en halunnut kansalliskirjaston astuvan. Kotimaisen kirjallisuuden luettelointi ja Manda-tietokannan ylläpito olivatkin pitkään kansalliskirjaston pääasialliset työmuodot yleisten kirjastojen kannalta. Palvelujen laajentaminen olisi edellyttänyt keskitettyä lisärahoitusta. Keskitetty rahoitus puolestaan edellyttää opetusministeriön ratkaisuja, jotka eivät ole olleet aina itsestään selviä. On myös muistettava, että kun vielä voimassa olevia kansalliskirjastosäädöksiä valmisteltiin, nimenomaan ministeriön kulttuuripuoli halusi rajata kansalliskirjaston toimialan pelkästään tieteellisiin kirjastoihin. Voinemme sen johdosta sanoa, että ministeriö sai, mitä halusi. Kokonaan toinen asia on, mitä mieltä kirjastot olivat ministeriön virkamiesten rajanvedosta. Onneksi kehitys näyttää liikahtavan eteenpäin tälläkin alueella.


Paikallispalvelujen kehittäminen

Laajentuneesta toimialastaan huolimatta Helsingin yliopiston kirjasto on yhä edelleen myös kirjasto, jonka tehtävänä on ylläpitää korkeatasoisia kirjastopalveluja. Kansalliskirjaston johtaja on sen takia myös paikallisen kirjaston johtaja, jonka on kiinnitettävä suurta huomiota omien kokoelmien hoitamiseen ja omien paikallispalvelujen kehittämiseen.

Erityisesti valitan näin jälkikäteen sitä, etten saanut edes alkuun kirjaston oman tieteellisen pätevyyden lisäämistä. Tarkoituksena oli luoda vähitellen suhteellisen rajallinen henkilöstöryhmä, jolla olisi ollut tieteellinen jatkokoulutus eli tohtorintutkinto kirjaston keskeisiltä aloilta. Myöskään seuraavaksi tehdyt vaatimattomammat yritykset eivät vieneet asiaa eteenpäin. Epäonnistumisen syitten pohtiminen olisi liian ongelmallista ja vaatisi myös enemmän tilaa kuin mikä nyt on käytettävissä. Mutta sen voinee sanoa, ettei ajatus saavuttanut henkilöstön keskuudessa kovinkaan suurta ymmärtämystä. Kirjastonhoitajien ammatti-ideologiahan on perinteisesti rakentunut teknisille valmiuksille, ja kirjastonhoitajien on pitänyt olla generalisteja, kuten termi eräässä yhteydessä kuului. Tämä kuvastaa valitettavasti näköpiirin rajoittuneisuutta ja tietämättömyyttä maailman suurten tieteellisten kirjastojen toiminnasta. Olen yhä edelleen myös sitä mieltä, että tulevaisuudessa menestykselliset tieteelliset kirjastot perustavat vahvuutensa sisältöjen tuntemukselle. Osaltaan tavoitteiden toteutumattomuuteen saattoi vaikuttaa myös se, että jouduin loppuvuosinani kiinnittämään huomioni kovin tarkoin edellä jo mainittujen suurten kansallisten hankkeitten toteuttamiseen.

Pelkään, että edellä selostamani epäonnistuminen tulee näkymään kirjaston palvelukyvyn heikkenemisenä, elleivät nyt myöhemmin tehdyt toimenpiteet osoittaudu menestyksellisemmiksi. Sisältöjen tuntemuksen tarve korostuu lähivuosina entisestään, kun kokoelmia tuntevat henkilöt jäävät eläkkeelle. Kansalliskirjastokokoelman ja suuren humanistisen kokoelman palveluja ei voida perustaa ainoastaan luetteloiden varaan, vaan kirjaston on tunnettava kokoelmansa ja niiden historia, samoin kuin kokoelmien hoidon ja koko kirjaston muutkin traditiot. Lisäksi kirjasto tarvitsee omia asiantuntijoita, joilla on elävä yhteys tiedeyhteisöön. Myös kokoelmien menestyksellinen digitointi vaatii tuekseen sisällön ja tiedeyhteisön tarpeiden tuntemuksen.

Toinen pitkäaikainen huolenaihe liittyi kokoelmien hoitoon. Sillä alueella voitiin tehdä melkoisia edistysaskeleita, joista on ennen muuta mainittava Mikrokuvaus- ja konservointikeskuksen perustaminen Mikkeliin ja uusien, korkeatasoisten maanalaisten tilojen saaminen. Edellytykset kokoelmien asianmukaiselle säilyttämiselle ovat nyt erinomaiset. Mutta valitettavasti en ole lainkaan varma siitä, että kokoelmien käsittelyä säätelevät asenteet ovat henkilökunnan keskuudessa riittävän laajalti sellaiset kuin millaiset niiden tulisi eurooppalaisen sivistysmaan kansalliskirjastossa olla. Toivon hartaasti, että kehitys jatkuisi parempaan suuntaan.


Palvelukapasiteetti kasvaa

Ensimmäisiä suuria ratkaisujani ylikirjastonhoitajan nimitykseni jälkeen oli kirjaston maanpäällisten tilojen käyttöperiaatteiden muuttaminen. Olin käynnistänyt hankkeen jo virkaa toimittavana ylikirjastonhoitajana, mutta vakituista nimitystä vailla olevan näyttää olevan mahdotonta toteuttaa radikaaleja muutoksia vakiintuneessa organisaatiossa. Kun minut sitten, joittenkin pettymykseksi, nimitettiin virkaan, hankekin alkoi edetä, valitettavasti vain melkoiselta osin käskyttämällä.

Vaikka tätä ns. avohyllyuudistusta vastustettiinkin, keneltäkään ei ollut voinut jäädä havaitsematta, että kirjaston palvelukyky oli ajautunut umpikujaan. Ainoastaan radikaalit muutokset saattoivat tuoda siihen parannuksen. Uudistuksessa Rotundan tiloihin sijoitettiin ns. avokokoelma ja sisustettiin lähes sata uutta työpaikkaa kirjaston käyttäjille. Samalla arkistokokoelmat ja muut arvokkaat kokoelmat siirrettiin suojatumpiin tiloihin. Kerrankin kävi niin, että jopa Ruotsista tultiin ottamaan mallia. Ensin käytiin Lundista, ja aivan viime vuosina on Uppsalassa vedottu meidän ratkaisuihimme, kun Carolina Redivivan tilojen käyttöä on uudistettu. Avohyllyuudistuksen avulla saimme kirjastorakennukseen myös peruskorjauksen. Sen jälkeen kun uudistus osoittautui menestykseksi, myös sen vastustajat kaikkosivat, sillä kaikki olivatkin mielestään lopulta kannattaneet sitä. Tänä päivänä ei mitään muuta vaihtoehtoa voitaisi ajatellakaan. Kokemus vahvisti oikeaksi sen vanhan viisauden, ettei mikään ole niin menestyksellistä kuin menestys.

Sen jälkeen, kun nykyinen Fabiania otettiin käyttöön, tutkijatilojen järjestelyt on jälleen uusittu. Vanhojen ja tilavuudeltaan laajojen tilojen järjestäminen käytännöllisellä tavalla on kuitenkin osoittautunut erittäin vaikeaksi. Tilojen lisäyksestä huolimatta, emme esimerkiksi kyenneet sisustamaan tiloihin todellisia tutkijakirjaston käsikirjastoja, jotka ovat korkeatasoisten tieteellisten kirjastojen toiminnan perusedellytys. Sen jälkeen, kun olin pääosin jo kirjoittanut tämän tekstin, minulla oli IFLA:n kokouksen yhteydessä tilaisuus työskennellä muutama intensiivinen päivä Berliinin Staatsbibliothekin käsikirjoituslukusalissa. Vertailussa omat työskentelyedellytyksemme eivät valitettavasti pääse edes pistesijoille, minkä tosin olen tietänyt ennenkin. Myös suljetuista kokoelmista lukusaliin tilatun kirjallisuuden käsittely vaatisi perusteellista uudelleen suunnittelua, jonka tosin jo kertaalleen minun aikanani käynnistimmekin.


Verkkokäyttöiset luettelot

Kirjasto on jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan panostanut valtavasti voimavaroja luetteloittensa siirtämiseen verkkokäyttöiseen muotoon. Konvertointi käynnistettiin jo ennen kuin VTLS-järjestelmä saatiin käyttöön. Kallis atk-hankinta olisi mielestäni seisonut tyhjän panttina, elleivät kirjaston luettelot olisi olleet käytettävissä sen avulla. Selvällä rahalla ostimme ulkomaiselta palvelujen tarjoajalta (Saztec) ulkomaisen kokoelman luettelon konvertoinnin vuodesta 1956 alkaen, mihin tosin liittyi myös runsaasti ongelmia. Kotkaan saatiin vähän myöhemmin perustetuksi luetteloitten konvertointikeskus, jonka päätehtävänä oli kansallisbibliografian konvertointi. Lisäksi se myi palveluja myös muille kirjastoille. Ulkomaisen kokoelman vanhan pääluettelon (repertorio) konvertointi aloitettiin yhteistyössä Viron kansalliskirjaston kanssa. Slaavilaisten kokoelmien luettelojen konvertointi oli tietenkin luku sinänsä eikä kaiketi vieläkään kokonaisuudessaan valmis, vaikka yliopisto eräässä vaiheessa tuki sitä jopa erillisrahoituksella. Ongelmia on aiheuttanut myös se, ettei nykyisen atk-järjestelmän toimittaja ole kyennyt tarjoamaan kirjastolle sopimuksen edellyttämässä ajassa ohjelmistoa, joka mahdollistaa kyrillisen kirjaimiston käytön luetteloita selattaessa.

Kun ensimmäinen luetteloitten konvertointihanke käynnistettiin, siitä ei ollut viisasta puhua ääneen kirjaston ulkopuolella. Sellaisen panostuksen tarvetta ei kerta kaikkiaan ymmärretty. Mutta tarvittiin vain muutama vuosi, kun yliopiston johdon taholta ryhdyttiin peräämään, mikseivät kirjastojen luettelot olleet verkossa. Saatoimme silloin osoittaa toimineemme jo hyvissä ajoin etukäteen. Tämä osoittaa konkreetisti, että vastuu palvelujen kehittämisestä on kirjaston johdolla, jonka on kyettävä ennakoimaan tuleva kehitys. Konvertoitujen luettelojen laatu ja kattavuus jättävät tosin yhä edelleen runsaasti parantamisen varaa, mutta kirjaston perusluettelot yhdessä kansallisbibliografian ja äänitteiden luettelon kanssa saatiin virkakauteni loppuun mennessä joka tapauksessa verkkokäyttöön. Olen pannut tyytyväisenä merkille, että kirjasto on nyt ottanut ohjelmaansa kotimaisen kirjallisuuden luettelon konvertoinnin siltä osin kuin se ei sisältynyt kansallisbibliografiaan. Tämä oli ohjelmassa jo aikaisemminkin, mutta työn oli pakko odottaa sitä, että repertorion konvertointi valmistuisi ja voimavarat vapautuisivat. Ilman verkkokäyttöisiä kokoelmaluetteloja ei ainakaan humanistisilla aloilla ole olemassa mitään elektronista kirjastoa.

Kaiken kaikkiaan teimme valtavasti sellaista perustyötä, jonka vaikutukset näkyvät vasta ajan myötä. Ylimalkaan vältin tarkoituksellisesti erilaisten paukkuefektien harrastamista atk-kehityksen yhteydessä (kuten itse asiassa muussakin toiminnassa), mitä muutamat kirjastot etenkin kehityksen alkuvaiheessa mielellään harrastivat. Olin kaiketi tosikko, joka halusi suunnata sekä huomionsa että kirjaston voimavarat välttämättömään perustyöhön ja puurtaa sen kanssa, vaikka se ei kovin kiinnostavaa ulkopuolisten silmin olisi ollutkaan. Tulokset näemme nyt.


Kansalliskirjasto on kulttuurilaitos

Helsingin yliopiston kirjasto, Suomen kansalliskirjasto, on maan vanhin kulttuurilaitos. Kirkko ja yliopisto ovat instituutioita, eivät yksittäisiä laitoksia. Pidin tätä asemaa monella tavalla velvoittavana. Siitä syystä kirjasto järjesti ahkerasti näyttelyjä, joista tingittiin vain 1990-luvun suurten budjettileikkausten takia. Näyttelyjä järjestettiin sekä kotimaassa että ulkomailla, ja suomalaista kirjallisuutta tehtiin tunnetuksi ulkomailla muutenkin, mm. Books from Finland -lehden avulla.

Vanhan budjettikäytännön aikana näyttelyjen rahoitus ei ollut aivan yksinkertainen asia eikä sponsorointikaan ollut nykyisellä tasollaan. Pidin näyttelyjen järjestämistä yhtenä keskeisenä keinona avata kirjaston kansallisaarteet myös sille yleisölle, joka ei kuulu tutkijayhteisöön ja joka sen takia ei käytännössä voi muulla tavoin niihin tutustua. Näyttelyt eivät ole siis pelkkää PR-toimintaa, vaan kirjasto toteuttaa niiden avulla keskeistä kansallista tehtäväänsä, joka perustuu sen omille kokoelmille. Mutta tietenkin hyvät näyttelyt parantavat myös kirjaston julkisuuskuvaa, kuten kaikki muukin onnistunut toiminta. Suurimmat näyttelyt järjestimme muualla kuin kirjaston omissa tiloissa, mm. Helsingin kaupungintalolla, kansallismuseossa, kahteen kertaan tuomiokirkon kryptassa ja viimeksi jopa Kruunuhaan entisessä postissa. Kirjan juhlavuoden näyttelyjä järjestettiin myös ulkomailla, ennen kaikkea Saksassa (Hannover ja Göttingen). Kaikkiin näihin näyttelyihin toimitettiin tutkimustyöhön perustuneet näyttelyjulkaisut.

Kirjaston kansalliseen kulttuuritehtävään kuului mielestäni myös tutkimus. Etsin keinoja rahoittaa tutkimushankkeita, ja yleensä kirjastolla olikin aina jokin suurhanke menossa. Niitä olivat mm. Nordenskiöldin karttakokoelman luettelointi, Bibliographia Studiorum Uralicorum (BSU), Vanha kansallisbibliografia sekä Jean Sibeliuksen Koottujen teosten toimittaminen. Näihin kaikkiin on saatu merkittävä ulkopuolinen rahoitus. Yritin myös herätellä kirjahistoriallista tutkimusharrastusta henkilökunnan keskuudessa laajemminkin mm. tutkimusvapaan avulla ja julkaisemalla Opusculum-lehteä. Valitettavasti siemenet varisivat kalliolle. Siitä huolimatta pyrin itse harrastamaan kirja- ja kirjastohistoriaa.

Kulttuuritoiminta nostettiin näkyvästi esille myös kirjaston ensimmäisessä kansalliskirjastostrategiassa. Siinä määriteltiin kirjaston tavoitteeksi kehittyä myös koko kansan kansalliskirjastoksi. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että kirjasto on myös maamme ruotsinkielisen väestön kansalliskirjasto. Se velvoittaa kirjastoa kehittämään ja ylläpitämään palveluja myös ruotsin kielellä, vaikka joskus tuntuukin siltä, että kirjaston haluttaisiin tai toivottaisiin olevan jonkin sellaisen maan kansalliskirjasto, missä toisena kotimaisena kielenä on englanti.


Kansainvälistä yhteistyötä

Ulkomaiset yhteydet eivät kirjastourani alkuvaiheessa olleet missään mielessä jokapäiväistä leipää. Kirjastolla oli yhteytensä Ruotsiin eikä esimerkiksi kirjeenvaihto tuottanut minkäänlaisia ongelmia, sillä kirjaston varttuneimpien kirjastonhoitajien äidinkieli oli ruotsi. Mutta matkustaminen oli harvinaista. Matkarahojen saanti oli kiven alla. Vielä pitkään ne piti anoa jokaista matkaa varten erikseen joko rehtorilta tai konsistorilta. Tällä hetkellä kirjasto on kansalliskirjastoista kansainvälisimpiä.

Henkilökohtaisesti pidin tärkeänä, että kirjaston tunnustettiin kuuluvan kirjastojen pohjoismaiseen perheeseen. Pidän sitä tärkeänä vieläkin. Kysymyshän on siitä, mihin joukkoon haluamme kirjastomme maailmalla luettavan. Mitään muuta luontevaa identifioitumiskohdetta meillä ei maailmassa ole, ellemme halua lyöttäytyä yhteen Baltian maiden kanssa. Historialliset yhteytemme Pohjoismaihin ja erityisesti Ruotsiin ovat kuitenkin yhä edelleen ensisijaiset ja korostuvat entisestään yhteiskuntien kasvaessa entistä kiinteämmin yhteen.

Pohjoismainen suuntaus edellyttää tietenkin ruotsin kielen taitoa sekä tanskan ja norjan ymmärtämistä. Sisämaan kasvattina olen joutunut opettelemaan nämä kielet, mutta hetkeäkään en ole sitä katunut. On ollut suurenmoista voida ylläpitää henkilökohtaisia yhteyksiä esteettömästi yli kielirajojen. Siitä on ollut seurauksena myös useita luottamustehtäviä muissa maissa. Parhaillaankin minulla on menossa merkittävä asiantuntijatehtävä Tanskassa. Pohjoismainen yhteistyö on ollut niin kiinteä osa jokapäiväistä työtäni, etten voi ryhtyä kuvailemaan sitä yksityiskohtaisesti. Pitkäaikaisimman ja intensiivisimmän työpanoksen olen epäilemättä antanut NORDINFO:ssa, jonka puheenjohtajana olen toiminut kahden kolmivuotiskauden ajan ja jäsenenä yhteensä seitsemäntoista vuotta.

Yleisesti tiedetään myös, että olen pitänyt yllä yhteyksiä Saksaan, vaikka Saksa ei kirjastotekniikan ja -hallinnon alalla välttämättä olekaan aivan yhtä antoisa kuin eräät muut maat. Mutta Saksa on suomalaisen yliopistokulttuurin ja tieteen vanha kotimaa. Kulttuurin ja tieteen alalla se on yhä edelleen Euroopan kärkimaita. Ei ole myöskään pahitteeksi pitää mielessä sitä, että Saksa on Suomen kannalta yksi Euroopan Unionin tärkeimpiä maita. Yhteyteni Saksaan jatkuvat. Suomen Saksan-instituutin säätiön hallituksen puheenjohtajuus ylläpitää yhteyksiä Berliiniin ja Sibeliuksen Koottujen teosten projektivastuu suureen saksalaiseen kustantajaan Breitkopf & Härteliin Wiesbadenissa.

Kansainvälisten yhteyksien ylläpitäminen ei tietenkään ole arvo sinänsä, vaikka tunnenkin nyt henkilökohtaisten yhteyksien katkeamisen suurena menetyksenä. Kansainväliset yhteydet ovat palvelleet tiedon ja kokemusten hankintaa sekä käytännön yhteistyön aikaansaamista. Nykyistenkin liikenneyhteyksien aikana Suomi sijaitsee kaukana, minkä takia on välttämätöntä olla muistuttamassa meidän olemassaolostamme ja olla läsnä siellä, missä uusia palveluja kehitetään. Kukaan ei tule tarjoamaan tietämystään meille, ellei meitä mielletä kiinnostavaksi yhteistyökumppaniksi. Onnekseni olen jo jonkin aikaa tuntenut lähes kaikki Euroopan merkittävimmät kirjastonjohtajat, mikä on tehnyt yhteyksien solmimisen helpoksi. Lisäkseni myös monet työtoverini ovat luoneet itselleen laajan kansainvälisen yhteysverkon. Hyvän asian hallinnan lisäksi tämä edellyttää tietenkin riittävää kielitaitoa, minkä laajuudesta kirjastossamme en valitettavasti ole lainkaan varma. Huono kielitaito tekee lahjakkaastakin ihmisestä vieraan silmissä yksinkertaisen.

En jaksanut tietenkään istua kauan pelkkänä kuunteluoppilaana. Mielestäni piti olla aktiivi ja ottaa vastaan yhteisiä tehtäviä. IFLA:ssakin olen ollut luottamustoimissa, mutta pidän organisaatiota varsin ongelmallisena. Eniten se edistänee kirjastoalan turismia. LIBER:in hallituksessa ja lopulta sen presidenttinä olen ollut kauan ja pidän organisaatiota edelleen tieteellisten kirjastojen johtajien tärkeimpänä yhteistyöfoorumina, joka on paljon enemmän kuin vain sen vuotuiset yleiskokoukset. Se on ainutlaatuinen yhteysverkko. Mutta senkin osalta pätee, että hyöty on riippuvainen omasta aktiivisuudesta. CENL:ssa eli Euroopan kansalliskirjastojen johtajien konferenssissa lienen kuulunut aktiivisimpiin jäseniin ja yhdessä Deutsche Bibliothekin silloisen pääjohtajan Klaus-Dieter Lehmannin kanssa toimin läheisessä yhteistyössä myös CoBRA:ssa. Klaus Lehmann on nykyisin Berliinin merkittävin kulttuurijohtaja, kaupungin keskeisistä museoista, kirjastoista ja eräistä arkistoista vastaavan Stiftung Preussischer Kulturbesitz -suurorganisaation presidentti.

Yksittäisistä hankkeista on aiheellista mainita Gabriel, Euroopan kansalliskirjastojen yhteisportaali. Sen rakentaminen käynnistyi CENL:n Oslon kokouksessa tekemäni aloitteen perusteella. Sittemmin suureksi menestykseksi osoittautunut NEDLIB-hanke oli kuolla alkuunsa, kun British Library ratkaisevassa vaiheessa vetäytyi valmisteluista. Muistikuvani on, että vaikutin jokseenkin ratkaisevasti siihen, että muut mukana olleet päättivät aloittaa sen. Tietenkin olin mukana myös TEL-hankkeen (The European Library) valmistelussa.

Myös lähialueyhteistyö on mainittava. Neuvostoliiton vuosina olin vastuussa maittemme välisestä kirjasto- ja informaatiopalvelualan yhteistyöstä. Jo ennen Neuvostoliiton lopullista romahdusta pidin välttämättömänä, että Suomen kansalliskirjasto osallistui omalla asiantuntemuksellaan erityisesti Baltian kirjastojen avustamiseen. Yhteistyö ei ollut pelkästään yksipuolista, sillä olen pyrkinyt löytämään konkreetteja projekteja, joista kumpikin osapuoli on hyötynyt. Esimerkiksi luetteloitten konvertointi ja sanomalehtien mikrokuvaus yhteistyössä Viron kansalliskirjaston kanssa olivat tehokasta tietämyksen siirtoa Suomenlahden yli. Mutta samalla yhteistyö toteutti myös oman kirjastomme tavoitteita. Yhä edelleen minulla on Latvian kansalliskirjaston rakennushanketta tukeva asiantuntijatehtävä. Arvostan suuresti niitä moninaisia ystävyyssuhteita, jotka ovat syntyneet tämän yhteistyön yhteydessä.


Johtajana asiantuntijaorganisaatiossa

On totta, että kirjaston historian suuret muutokset tapahtuivat juuri silloin, kun olin kirjaston johdossa, ja että ne sen takia ovat osa niin sanottua elämäntyötäni. En halua kuitenkaan syyllistyä hybrikseen, niin hybridikirjastoa kehittämässä kuin olinkin. Muutokset ovat olleet vain osaksi omaa ansiotani, vaikka yhtä ja toista tiedänkin saaneeni aikaan. Johtaminen on aina suuri paradoksi. Hyväkään johtaja ei saa yksin mitään aikaan, huono johtaja sen sijaan sitäkin enemmän. Hyvistä avustajistaan huolimatta hän näet onnistuu ajamaan alas suurenkin konsernin, jos sikseen sattuu. Itsestäni voin sanoa vain sen, että olen ehkä onnistunut yrityksissäni tukea kirjastomme asiantuntijoita, joitten varaan suotuisa kehitys on nojannut.

Asiantuntijoitten tukeminen ei tietenkään ole ollut vain kauniita sanoja ja selkään taputtelua. Se on edellyttänyt perusteellista paneutumista ja jatkuvaa opiskelua. Tavoitteiden asettaminen ja muotoilu edellyttää asiantuntemusta. Asiantuntijoitten aivoitukset eivät liioin ole välttämättä aina sellaisinaan toteuttamiskelpoisia eivätkä ne ilman muuta ota huomioon kaikkia niitä näkökohtia, joita johtajan on pakko punnita ratkaisuja tehdessään. Asiantuntijat näyttävät olevan toisinaan myös kovin kerkeitä muuttamaan käsityksiään. Kuitenkin kirjaston johdon olisi voitava luottaa siihen, että asiantuntijat ovat asiantuntijoita ja että heillä on hallussaan kaikki asiaan vaikuttava olennainen tieto. Katsoin, että minun oli tarvittaessa kyettävä myös kyseenalaistamaan – ei tietenkään aina - asiantuntijoitten näkemykset ja osallistumaan valmisteluprosessiin, jotta tuloksena olisi ollut sekä sisällöllisesti että poliittisesti kestävä ratkaisu. Varsinkin koko kirjastoverkkoa koskevissa kysymyksissä nimenomaan johtajan oli kyettävä perustelemaan ja selostamaan ratkaisut asiallisesti argumentoiden myös oman kirjaston ulkopuolella. Mitä merkittävämmästä asiasta oli kysymys, sitä tärkeämpää minusta oli, että muut kirjastot saattoivat luottaa siihen, että kansalliskirjaston johto tiesi, mitä se teki, että johdon linja oli myös muiden kirjastojen tiedossa ja että johto noudatti tätä linjaa yhteisesti sovitulla tavalla.

Vastuu kirjaston tavoitteista on johtajalla eikä asiantuntijoilla. Asiantuntijoitten on toteutettava kirjaston tavoitteita eikä rakennettava omiaan. On silkkaa realismia pitää mielessään, että asiantuntijoillakin on oma hybriksensä. Täysin puolueettomia asiantuntijoita ei ole eikä kirjastonhoitajien sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin ole muutenkaan aivan vahvimmasta päästä. Oman hiekkalaatikon rakentajia riittää. Johtajan osallistuminen valmisteluprosessiin yhdessä asiantuntijoiden kanssa ei tietenkään ole käskyttämistä, vaikka joku saattaa sen joskus sellaisena kokea, vaan keskustelua, joka hyödyntää tehokkaasti asiantuntijoitten tietämystä. Selviytyäkseni kunnialla tästä keskustelusta katsoin velvollisuudekseni kouluttaa itseäni jatkuvasti, sekä lukemalla että käyttämällä laajoiksi kasvaneita kansainvälisiä yhteyksiäni. Tärkeimpiä opettajiani olivat kuitenkin omat asiantuntijani. Jonkinlaista vahvistusta näkemykselleni sain hiljan EU:n maatalouskomissaari Franz Fischlerin tokaisusta, kun hän EU:n maataloustuloratkaisun loppuneuvottelujen yhteydessä poisti ministereiden asiantuntijat kokoussalista. Kun sen johdosta esitettiin epäilys, mahtavatko maatalousministerit kyetä käsittelemään niin komplisoitua asiaa yksinään, Fischler totesi kuivakkaasti, ettei pidä ryhtyä ministeriksi ellei hallitse asiaansa.

Jälkeenpäin voi tietenkin kysyä, oliko tällainen totaalinen paneutuminen asioihin viisasta ja tarpeellista. Jos kysytään, oliko se viisasta johtamisen kannalta, kysymys on paras osoittaa työtovereilleni. Omasta puolestani minun on sanottava, että muulla tavoin tuskin olisin voinut tehtävääni hoitaa. Olen ollut ennen muuta ns. asiajohtaja. Tosin olisin voinut harkita tarkemmin sitä, miten viisasta oli jatkaa tätä itsensä kehittämistä viimeiseen saakka. Koulutushan on tunnetusti pitkän tähtäyksen investointi, mutta kun viranhoitoni päättyi, tämä investointi menetti merkityksensä. Suomen kokoisessa ja tapaisessa maassa tällaisella, virkaan sitomattomalla asiantuntemuksella ei ole käyttöä.


Kokonaisuuden etu

Kuten yleisesti tiedettäneen, en ole milloinkaan saanut varsinaista kirjastokoulutusta, joten lienen ainakin koulutusideologien mielestä yhä edelleen pelkkä amatööri. Tosin olen suorittanut muodollisen tutkinnon, vaikkakin varsin myöhään. Palattuani kirjastoon ylikirjastonhoitajan taivuttelemana syksyllä 1969 muutaman vuoden mittaisen tiedekuntakirjastokauden jälkeen jouduin kohta avustamaan häntä kirjaston yleisessä johtamisessa. Se oli tietenkin hyvää vierihoitoa ja johti ennen pitkää kirjaston johtoon, mikä ei kuitenkaan ollut kuulunut tavoitteisiini.

Kirjastoverkon myöhempää kehittämistoimintaa ajatellen parhaan koulutuksen sain kuitenkin toimiessani useitten toimikuntien sihteerinä ja kirjoittaessani lukuisia komiteanmietintöjä. Näin jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, että juuri tämä kausi oli minulle erinomaisen tärkeää oppiaikaa. Varsinaisten sisältöjen lisäksi opin näet ymmärtämään myös, mitä kansallinen kokonaisuuden näkökulma merkitsee. Koulutus jatkui kirjastoalan kansallisissa elimissä, milloin jäsenenä, milloin puheenjohtajana. Nämä kokemukseni ovat muovanneet ratkaisevalla tavalla sitä ajattelua, jonka pohjalta olen pyrkinyt kehittämään Helsingin yliopiston kirjaston toimintaa kansalliskirjastona. Olen tuntenut velvollisuudekseni ajatella tieteellisten kirjastojen kokonaisuutta ja sen takia olen halunnut kehittää kansalliskirjastoa kirjastoverkon palveluyksiköksi. Kysymys oli vakaumuksesta ja työnäystä, käyttääkseni oman nuoruuteni aikaista kieltä.