Mitä kirjalle tapahtuu?

Kansalliskirjaston tilastojen mukaan Suomessa ilmestyi vuonna 2005 yhteensä 13 667 kirjanmuotoista nimikettä. Jos kirjojen tarjonta tietylle yleisölle kolminkertaistuu, kuten maassamme tapahtui kolmessa vuosikymmenessä 1960-luvulta 1990-luvulle, kuka enää hallitsee tätä määrää?

Kulttuurin markkinoilla on jo pitkään tullut tavaksi puhua ylijäämätuotannosta. Pohtiessaan länsimaisen taiteen kehityspiirteitä Jaan Kaplinski kyseli jo 1990-luvulla eräässä artikkelissaan: "Onko taidetta liikaa?" Liikatuotteliaisuuden estämiseksi hän ehdotti, että taiteilija saisi korvausta samoilla kriteereillä kuin maanviljelijä jättäessään osan pelloista kesannolle. Yhtä hyvin voitaisiin puhua kirjallisuuden päästökaupoista ja kehitellä alalle Kioton sopimuksen kaltaisia järjestelyjä.

Kun markkinat ovat tittelien perusteella kasvaneet, nettomääräinen kirjojen kysyntä ei ole suinkaan seurannut perässä. Samaan aikaan kun kokonaiskulutuksen kasvu on tyrehtynyt, kustannusalalle on tullut runsaasti uusia yrittäjiä kilpailemaan lukijoiden suosiosta. Myös vanhojen kirjojen tarjonta antikvariaateissa tai print on demand -periaatteella on lisääntynyt. Kun keskimääräiset painokset ovat selvästi pienentyneet, samalla markkinat ovat jakautuneet entistä enemmän kahtia: yhä harvempia kirjoja myydään yhä suurempia määriä samalla kun enin osa tuotannosta jää huomiotta. On syntynyt näkymättömän tai piiloon pistetyn kirjallisuuden ongelma. Kansalliskirjaston varastohyllyt täyttyvät mitä kirjavimmista niteistä, joita ei kukaan kenties koskaan tarvitse...

Kirjojen huomiotaloudessa kiristyvä kilpailu johtaa siihen, etteivät merkittävätkään teokset, ainakaan kaunokirjallisuuden puolella, tavoita tarvitsijoitaan ilman houkuttelevaa ja kohdetietoista markkinointia. Jatkokysymys kuuluu: voiko kirjasta ylimalkaan koitua esteettistä elämää, jos sitä ei ole pakattu huomiotalouden ehdoilla näyttävästi ja sitä saada tiedotusvälineiden mitattavaksi ja punnittavaksi?

< edellinen sivu | seuraava sivu >

Juhani Niemi