Rauhanomaisesta rinnakkain olosta kohti toimivaa kirjastoverkostoa
Hannu Taskinen
Opetusministeriö asetti maaliskuussa 1999 Kirjastopoliittisen työryhmän valmistelemaan esitystä Kirjastopoliittiseksi ohjelmaksi. Työryhmän muistio Kirjastopoliittinen ohjelma
2001–2004 julkaistiin alkuvuodesta 2001. Ohjelman tarkoituksena oli selvittää ja konkretisoida, miten käytännössä pitäisi toteuttaa eduskunnan yleisille kirjastoille antama tehtävä kansalaisten tietohuollon turvaamisessa. Vaikka ohjelmassa tarkastellaan asioita yleisten kirjastojen näkökulmasta, siinä otetaan huomioon samalla koko kirjastoverkosto. Ohjelmassa visioidaan Toimiva kansallinen kirjastoverkosto, jossa eri kirjastotyypit tukevat toisiaan.
Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin ohjelma kirjoitettaisiin epäilemättä hieman toisin ja tarvittavien toimenpiteiden painotukset olisivat ehkä erilaiset, mutta oleellista on, että työryhmä esitti vision kaikki kirjastosektorit käsittävästä kansallisesta kirjastoverkostosta.
Miten kaukana tämän vision toteutumisesta ollaan? Vaikka kirjastoala on pitänyt itseään verkostoitumisen pioneerina, oltiin 2000-luvun alussa vielä kirjastosektoreitten välisen verkottumisen alkumetreillä. Kirjastopoliittinen ohjelma varmasti omalta osaltaan vauhditti verkostoitumista edistäviä toimenpiteitä, mutta vielä ollaan melko kaukana tavoitteesta.
Kuvailen seuraavassa kirjastojen verkottumisen vaiheita etenkin yleisten kirjastojen näkökulmasta ja omasta kokemuksesta ja esitän lopussa joitakin arvioita siitä, millaisia edellytyksiä toimivan kansallisen kirjastoverkon luomiselle on, mutta mitä pitäisi lisäksi ottaa huomioon.
Kaksi maailmaa
Yleiset ja tieteelliset kirjastot muodostivat 1980-luvulle asti kaksi erillistä maailmaa, jotka elivät omaa elämäänsä. Niitä kehitettiin erillään ja niiden kosketuskohdat olivat satunnaisia. Tässä ei ollut mitään kovin erikoista. Yhdistäviä asioita ei ollut siinä määrin kuin nyt eikä mahdollisesti synergiaetua tuottavia yhteistoimintamuotoja juuri tunnistettu. Sitä paitsi molemmat kentät olivat itsessään aika hajanaisia. Tärkein yhteistoiminnan muoto oli kaukopalvelu, mutta sen volyymi oli vähäinen.
Yleisten kirjastojen pitkällisen ja hitaan integroitumisprosessin lähtökohta oli vuoden 1961 kirjastolaissa. Sen pohjalta ryhdyttiin luomaan maakuntakirjastoverkkoa 1962 alkaen, ja lopulta 1978 se kattoi koko maan. Vanhojen kaupunkien kirjastoverkko oli yleensä 1960-luvulla jo hyvin organisoitunut, mutta maalaiskunnissa kunnan kirjastolaitoksen eri toimipisteilläkin oli erittäin vähän keskinäistä kanssakäymistä. Yli kuntarajojen tapahtuva yhteistoiminta ja kontaktit liittyivät lähes yksinomaan harvoihin kaukolainatapahtumiin ja maakuntakirjastojen järjestämiin neuvottelukokouksiin kerran pari vuodessa, mikäli alueella jo oli maakuntakirjasto. Tärkein syy vähäisiin kontakteihin oli siinä, että vielä 1960-luvun lopulla vain suurimmissa maalaiskunnissa oli päätoiminen kunnankirjastonhoitaja.
Kohtuuden nimessä on kuitenkin todettava, että alan järjestöjen toiminta eri muodoissaan toimi osalle kirjastojen työntekijöistä merkittävänä ammatillisen verkottumisen väylänä vaikka jokapäiväisessä työssä ei paljoa kontakteja olisi ollutkaan.
1980-luvun alkuun mennessä valtaosa kunnista oli saanut päätoimisen kirjastonhoitajan. Tämä merkitsi kirjastojen hoitamisen professionaalistumista, mutta myös lisääntyneitä mahdollisuuksia ja edellytyksiä vertaiskontakteihin, tukeen ja yhteistyöhön kollegoiden kanssa naapurikunnissa.
Yleisten kirjastojen verkko täydentyi, kun Helsingin kaupunginkirjastolle annettiin keskuskirjastotehtävä vuonna 1981. Tällöin olivat koossa puitteet verkon kehittämiselle valtakunnallisesti, ja myös edellytykset laajempaan yhteistyöhön. Tosin kirjastoasetuksessa keskuskirjaston yhteistyövelvoite tieteellisten kirjastojen kanssa rajoitettiin kaukopalvelun kehittämiseen.
Tekniikka yhdistää
Pääkaupunkiseudun kirjastoilla ei ollut minkäänlaista säännöllistä yhteistyötä ennen syksyä 1976, jolloin Helsingin kirjastonjohtaja Sven Hirn kutsui kollegat naapurikunnista keskustelemaan yhteisen atk-lainausjärjestelmän kehittämisestä Pääkaupunkiseudun tietokeskuksen kanssa. Projekti perustettiin heti seuraavan vuoden alussa ja ensimmäinen atk-lainausjärjestelmän installointi tapahtui kesällä 1978 Laajasalon kirjastoon Helsingissä.
Koska kokonaisuudessaan kyse oli noin 60 toimipisteen kokoelmien rekisteröinnistä yhteiseen nimekerekisteriin sekä varustamisesta lainausjärjestelmän edellyttämin tarroin, kesti joitakin vuosia, ennen kuin sama järjestelmä oli kaikissa kirjastoissa. Uuden aineiston online-rekisteröinti aloitettiin 1980. Parin vuoden kuluttua tulostettiin ensimmäinen seudullinen kokoelmaluettelo (PÄÄSKY) mikrokorteille, luotiin seudullinen lainausoikeus ja aloitettiin niin sanottu seutulainaus, johon liittyi kuntien välinen kuljetusjärjestelmä. – Ensimmäinen seudullinen kirjasto-verkko oli näin syntynyt.
Myöhemmin 1980-luvulla Oulun ympäristökuntien muodostama ”kirjastokimppa” Outi-kirjastot toimi rohkaisevana esimerkkinä muulle Suomelle, ja 1990-luvun loppuun mennessä yli 60 % kuntien kirjastoista oli mukana jonkinlaisessa kirjastokimpassa (”kirjastokimpalla” tarkoitetaan kahden tai useamman kirjaston yhteistä atk-järjestelmää). Nykyisin yhteisjärjestelmissä on mukana yli 80 % kunnista.
Integroitumisen aste ja yhteistyön sisältö näissä atk-järjestelmien pohjalta syntyneissä verkoissa vaihtelee, mutta selvää on, että ne ovat tuottaneet kustannussäästöjä, lisänneet kokoelmien yhteiskäyttöä, muuttaneet kaukopalvelun kuvaa ja tiivistäneet yhteistyötä monin tavoin. Vaikka yhteistyö ei aina ole ongelmatonta, on yleisten kirjastojen atk-järjestelmien hankinnan yhteydessä harjoittama yhteistyö ollut verkottumisen perustekijöitä ja epäilemättä lisännyt valmiutta laajempaankin yhteistyöhön.
Kaukopalvelun kehittämistä ja Varastokirjaston suunnittelua
Tieteellisen kirjastoseuran kaukopalvelujaoston toimintaan osallistuminen kuului heti keskuskirjastonhoitajan toimenkuvaan, ja jaostoon kutsuttiin myös maakuntakirjastojen edustaja. Kaukopalvelun volyymit alkoivat 1980-luvulla kasvaa ja toiminnan kehittämiseen alettiin uhrata entistä enemmän resursseja. Tieteellisten kirjastojen atk-yksikkö (TKAY) alkoi ylläpitää ulkomaisen kirjallisuuden ja sarjajulkaisujen (D80, FINUC-S) yhteisluetteloita, ja sekä keskuskirjasto että maakuntakirjastot menivät mukaan, osa melkein alusta alkaen. Teknisten apuvälineiden puolella kehityksen huippu oli pienellä näytöllä ja muistilla varustettu telex-laite, joka olikin varsin kätevä etenkin kansainvälisten kaukopalvelun telex-koodien ansiosta ulkomaisissa tilauksissa, joitten määrä alkoi jatkuvasti kasvaa.
Kaukopalvelun kehittämisen välineitä olivat myös vuosikymmenen puolivälissä julkaistut Kotimaisen kaukopalvelun käsikirja ja Kaukopalvelu yleisohjeet. Molempien laatiminen tai valmistelu tapahtui kaukopalvelujaoston piirissä.
Varastokirjaston perustaminen oli Suomen kirjastolaitoksen suurin yhteinen projekti 1980-luvulla, ja kuten olemme myöhemmin voineet todeta, se on ollut myös menestystarina.
Varastokirjastoasiaa käsiteltiin keskuskirjastokokouksissa useamman kerran. Kesäkuussa 1983 OPM asetti työryhmän, jonka tehtävänä oli mm. esittää ne näkökohdat, jotka yleisten kirjastojen kannalta on otettava huomioon suunniteltaessa valtakunnallista varastokirjastoa, josta Tieteellisen informoinnin neuvoston IV mietinnössä on tehty ehdotus. – Työryhmän näkökohdat tulivat lopulta hyvin huomioon otetuiksi Varastokirjastoa perustettaessa.
Varastokirjasto perustettiin 1989. Toiminnan alkuvaiheessa painopiste oli luonnollisesti muista kirjastoista siirrettävän aineiston vastaanottamisessa ja käsittelyssä. Kokoelmien karttuessa kaukopalvelun merkitys Varastokirjaston toimintamuotona alkoi jatkuvasti kasvaa. Jo ennen e-aineistojen ryntäystä Varastokirjastolla oli Suomen merkittävin lähettävä kaukopalvelu. Sen valtteja kokoelman lisäksi ovat olleet maksuttomuus, melkein alusta alkaen online-tilausmahdollisuus ja nopeat toimitukset.
Kansalliskirjaston, Yleisten kirjastojen keskuskirjaston ja Varastokirjaston yhteiseen aloitteeseen opetusministeriölle valtakunnallisen kirjastoverkon toimivuuden tehostamisesta (lokakuussa 2001) sisältyi perusteltu ja eritelty esitys kaukopalvelun kehittämisen päävastuun antamisesta Varastokirjastolle. On valitettavaa, että ministeriö on suhtautunut aloitteeseen joko passiivisesti tai kielteisesti, samoin kuin myöhemmin (2005) kaikkien kirjastosektoreitten yhteiseen esitykseen kaukopalveluselvityksen tekemisestä.
Linnea-yhteistyöhön
Vuonna 1990 oli julkaistu LINNEA : yhteisjärjestelmäprojektin loppuraportti. Se oli asiaa seuranneille yleisten kirjastojen edustajille suuri pettymys.
Raportissa ehdotettiin käyttöoikeutta yleisistä kirjastoista vain keskuskirjastolle ja maakuntakirjastoille, ja niillekin rajoitettua. Edeltäjäni keskuskirjastotoimistossa, Helena Ruth kirjoitti asiasta Signumiin (1/1991) artikkelissaan Yleisten ja tieteellisten kirjastojen yhteistyö näin: ”Kun rakennetaan näin suurta ja periaatteessa monipuolisia hyödyntämismahdollisuuksia tarjoavaa julkisin varoin ylläpidettyä tietovarantoa, tulee käytön voida olla mahdollisimman laajaa ja kaikkien tarvitsijoiden ulottuvilla. Tiedonvälityksessä tulisi päästä mahdollisimman joustaviin ja epäbyrokraattisiin ratkaisuihin. Yleisten kirjastojen kannalta kaavailtu yhteisjärjestelmä on suuri pettymys.” – Kaikki yleiset kirjastot saivat rajoittamattoman Linnea-tietokantojen käyttöoikeuden OPM:n rahoituksella vuoden 2001 alussa. Käyttöoikeuden tunnistus perustui IP-osoitteisiin, jonka rekisterin Keskuskirjasto perusti.
Samoihin aikoihin kuin Linnea-hanketta suunniteltiin, pantiin Suomen kirjastoseuran aloitteesta alulle tutkimushanke, joka aluksi lähti liikkeelle ”Maakuntakirjastotutkimus”-nimisenä. Erityistä huomiota kiinnitettiin kaukopalvelujärjestelmän toimintaan ja talouteen. 1980-luvun mittaan kaukopalvelun volyymi oli kasvanut sen verran, että sen kustannuksiin alettiin kiinnittää huomiota. Yksi selvityksen kehittämisehdotuksista oli yleisten kirjastojen yhteisluettelon perustaminen kaukopalvelun helpottamiseksi. Selvityksen tuloksena syntynyt raportti julkaistiin 1990 nimellä Toimiiko kirjastoverkko? : yleisten kirjastojen verkon selvitys.
Melkein heti, kun olin aloittanut Keskuskirjastotoimiston toimistopäällikön virassa helmikuussa 1991, sain opetusministeriöltä tehtäväksi esiselvityksen laatimisen yleisten kirjastojen yhteisluettelon perustamisesta. Jätin muistioni ministeriölle kesän kynnyksellä. Ministeriö perusti vielä kesäkuun puolella Yleisten kirjastojen työryhmän valmistelemaan yhteisluettelon toteuttamista.
Työryhmä jätti ministeriölle syksyllä 1992 esityksensä yhteisluettelon toteuttamisesta korkeakoulukirjastojen tietoverkko LINNEAn yhteisjärjestelmän osana järjestettyään sitä ennen tarjouskilpailun, johon kutsuttiin tuolloin kaikki mahdollisiksi katsotut tahot. Rahoituspäätös saatiin vuoden 1993 alkupuolella ja MANDA voitiin avata koekäyttöön runsaan puolentoista vuoden kuluttua työn aloittamisesta. Tietokannan rakentaminen oli heterogeenisten järjestelmien vuoksi hankalaa.
Manda toimi viitisen vuotta hyvänä kaukopalvelun paikannusvälineenä, vaikka kaikkia mahdollisuuksia sen kehittämiseen ei saatu toteutetuksi, kun Helsingin yliopiston kirjastolta loppui intressi Voyager hankkeen painaessa päälle. Ensimmäisinä vuosina, kun vielä muistettiin aika, jolloin Mandaa ei ollut, kaukopalvelijoiden kommentit siitä olivat hyvin myönteisiä. Kun Mandan päivitykset vaikeutuivat ja käytännössä päättyivät 2003, Yleisten kirjastojen neuvosto päätti tietokannan ”jäädyttämisestä” keväällä 2004.
Monien muutosten 90-luku
Kaukopalvelu oli edelleen kirjastojenvälisen verkottumisen ydinalue ja tärkeä kehittämiskohde. Tekninen kehitys tehosti kaukopalvelua huomattavasti. Linnea-verkon installointi, yhteisluettelotietokannat ja sähköiset tilausmenetelmät nopeuttivat toimituksia huomattavasti, lisäsivät toimitusvarmuutta ja vähensivät yksikkökustannuksia. 1990-luvun puolivälin jälkeen web-pyyntölomakket helpottivat kaukolainausta myös asiakkaan osalta. Yleisten kirjastojen keskinäinen kaukopalvelu korvautui huomattavalta osin ”seutulainauksella” vaikka sekin oli määritelmän mukaan kaukopalvelua. Kaukopalvelun hierarkia purkautui.
Lupaavalta näyttäneen kehityksen alkuvaiheessa koettiin kylläkin paha takaisku valtion maksuperustelakiin ja -asetukseen perustuneen OPM:n 1993 voimaan tulleen päätöksen johdosta, joka määräsi korkeakoulujen kaukolainat maksullisiksi. Yleisten kirjastojen puolella se vähensi kysyntää parin ensimmäisen vuoden aikana selvästi.
Yhdeksänkymmentäluvun aikana kirjastokenttään syntyi uusi tekijä: ammattikorkeakoulujen kirjastot. Se myös muutti puhetapaa. Ennen puhuttiin yleisistä ja tieteellisistä kirjastoista. Korkeakoulukirjastoista tuli yliopistokirjastoja, ja 2000-luvulla on alettu yleisesti puhua kirjastosektoreista.
Merkittävin muutos oli tietenkin Internetin läpimurto graafisten selainten käyttöön saamisen jälkeen. Sillä oli monin tavoin verkottumista edistäviä ja yhteistyömahdollisuuksia monipuolistava merkitys. Helsingin kaupunginkirjaston Kirjakaapeli oli uranuurtajia. Kirjakaapelin palveluihin kuului alusta lähtien pääsy internetiin ja mahdollisuus julkaista omia sisältöjä verkkoon. Tätä varten Kirjakaapeli ensimmäisenä yleisenä kirjastona maailmassa ylläpiti osuuskunta Katto-Menyn kanssa omaa Kaapelisolmu nimistä www-palvelinta (helmikuusta 1994 lähtien).
Kirjakaapelin esimerkin ja Tiedon talo -projektin ansiosta internetin käyttö levisi melko nopeasti yleisiin kirjastoihin kaikkialla Suomessa. ”Lähetystyökauden” jälkeen projektina aloittanut Tiedon talo vakiinnutettiin osaksi keskuskirjastotoimintaa. Nykyisin se muodostaa keskuskirjastossa Kirjastojen valtakunnalliset verkkopalvelut -yksikön eli Kirjastot.fi -toimituksen.
Kirjastot.fi on kehittynyt merkittäväksi tiedonhaun ja kirjastopalveluiden portaaliksi kesällä 1995 Erkki Lounasvuoren kanssa julkistamastamme SYKE-sivustosta (Suomen Yleisten Kirjastojen Etu-sivu). Sen palvelupaletti on nykyisin monipuolinen, ja heti alusta alkaen ideana oli, että sivustoa tuotetaan yhdessä muiden kirjastojen ja kirjastotoimintaan liittyvien tahojen kanssa. Viime vuosina Kirjastot.fi:n ohjausryhmään on kutsuttu kaikkien kirjastosektoreitten edustajat.
Mainitsen muutamia tässä yhteydessä relevantteja esimerkkejä Kifin palveluista: Kirjastojen yhteinen verkkotietopalvelu Kysy kirjastonhoitajalta vastausarkistoineen, jossa on mukana vastaamassa 46 kunnankirjastoa sekä 18 muuta kirjastoa ja tietopalvelua; erittäin käytetty Frank monihakusovellus, jolla voi hakea aineistoa kaikkien yleisten kirjastojen, yliopistokirjastojen ja Amkkien kokoelmista sekä noin 30 erikoiskirjastosta; Kirjastot-kanava, jolta löytyy mm. tiedot yleisistä kirjastoista niiden itsensä ylläpitäminä ja Kirjastoala-kanava keskustelufoorumeineen, ammattikalentereineen.
.
E-aineistojen yhteishankinta
Projektina aloittanut FinELib pääsi heti hyvään vauhtiin riittävän suunnittelun, tukevan rahoituksen ja tarmokkaan vetäjän ansiosta. Kristiina Hormia-Poutanen otti melko varhaisessa vaiheessa yhteyttä myös Yleisten kirjastojen keskuskirjastoon, ja keväällä 1999 oli olemassa ensimmäinen yleisiä kirjastoja mahdollisesti kiinnostava tarjous Ebsco Masterfile -tietokannasta. Opetusministeriön luvattua subventoida valtakunnallisen lisenssin hankkimista, päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että ministeriö maksaa puolet, Keskuskirjasto ja maakuntakirjastot toisen puolen, ja muut halukkaat pääsevät siivelle. – Näin päästiin liikkeelle vuoden 2000 alussa. Kysymyksessä oli eräänlainen kokeiluprojekti.
Keskuskirjasto ja maakuntakirjastot liittyivät FinELib-konsortion jäseniksi ja solmivat ensimmäiset palvelusopimukset vuoden 2001 alussa. Sen jälkeen toiminta on organisoitunut melko mukavasti ja yleisten kirjastojen edustajat ovat olleet kaikilla tasoilla FinELibin toiminnassa mukana. Kaikki toivotut toimintatavan muutokset eivät ole toteutuneet niin nopeasti kuin kirjastot olisivat tahtoneet eikä kaikkea yleisten kirjastojen toivomaa aineistoa ole ollut saatavissa, ainakaan hyväksyttävin ehdoin. Muuten toimintaan on oltu tyytyväisiä. FinELib on ollut hyvä esimerkki onnistuneesta verkottumisesta.
Tänä vuonna viimeisetkin maakuntakirjastot saavat Nelli-portaalinsa tuotantokäyttöön. Sitten kun kaikkialla on e-aineistojen etäkäyttö (lisenssien rajoissa) mahdollista, on oikea aika arvioida Nelliä.
Kansalliskirjaston toimialan laajentuminen
Opetusministeriö asetti 9.4.2002 kansalliskirjaston tehtäviä ja toimialaa uudelleen arvioivan työryhmän (Kansalliskirjastotyöryhmä 2002). Opetusministeriölle 7.1.2003 luovuttamassaan muistiossa (Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2003:1) työryhmä ehdotti, että Helsingin yliopiston kirjaston tehtäviä ja toimialaa laajennetaan yliopistokirjastojen ohella koskemaan myös yleisiä kirjastoja, ammattikorkeakoulukirjastoja ja erikoiskirjastoja. Kansalliskirjasto säilyy jatkossakin Helsingin yliopiston erillislaitoksena.
Seuraavana syksynä ministeriö asetti seurantaryhmän (Kansalliskirjastotyöryhmän 2002 seurantaryhmä) valmistelemaan kirjaston toimialan ja tehtävien laajenemiseen liittyviä toimenpiteitä. Seurantaryhmässä oli mukana Helsingin yliopiston, Kansalliskirjaston ja opetusministeriön lisäksi kaikkien kirjastosektoreitten edustajat. Seurantaryhmän työn tueksi koottiin valmisteluryhmät Kansalliskirjaston peruspalveluiden määrittelyä, Kansalliskirjaston tulosohjauksen kehittämistä ja säädösmuutoksia varten. Seurantaryhmä luovutti muistionsa opetusministeriölle 21.12.2005. Kansalliskirjastoa koskevat säädösmuutokset tulivat voimaan 1.8.2006.
Seurantaryhmän työhön osallistuminen oli kirjastosektoreille merkittävä yhteistyöharjoitus. Työryhmän aloittaessa olivat kaikki kirjastosektorit järjestäytyneet. Yliopistokirjastojen neuvosto oli perustettu jo1996 ja AMKIT-konsortio 2001. Erikoiskirjastojen neuvosto ja Yleisten kirjastojen neuvosto aloittivat toimintansa 2003.
Palikat koossa – puuttuuko jotakin?
Nyt, vuoden 2007 lopulla näyttäisi olevan lähes kaikki edellytykset saada kansallisen kirjastoverkoston kehitys nousukiitoon. Vuosikymmenten aikana vähitellen syntynyt verkottuminen ja yhteistyö ovat vakiintuneet. Entistä useammalla on henkilökohtaisia suhteita ja työkokemusta muilta sektoreilta. On olemassa runsaasti erilaisia alaan liittyviä sähköisiä keskustelufoorumeita ja mahdollisuuksia henkilökohtaisiin tapaamisiin. Kaikkien kirjastosektoreitten toimielimet ovat etabloituneet ja ne tapaavat säännöllisesti. Suhtautuminen verkostoituneeseen toimintatapaan on yleensä, ainakin periaatteellisesti myönteistä. Opetusministeriöön perustettiin elokuussa 2005 kirjastoasioiden koordinointia varten kirjastohallinnon ryhmä. Kansalliskirjaston toimialan laajentuminen on ollut toista vuotta voimassa ja sen organisaatio on uudistettu, uusi johtokunta on aloittanut ja muutenkin ohjausjärjestelmä on installoitu. – Puuttuuko vielä joitakin elementtejä?
Koko kirjastoverkostoa koskevissa ratkaisuissa osapuolia ovat Kansalliskirjasto, kaikki kirjastosektorit ja usein myös opetusministeriön kirjastohallinnon ryhmä. On syytä kysyä,
onko työnjako selvä, onko yhteisistä menettelytavoista sovittu riittävän selvästi, toimitaanko avoimesti tietoja pihtaamatta, onko tavoitteista syntynyt yhteinen näkemys ennen kuin ryhdytään toteutukseen, sitoudutaanko yhdessä sovittuihin asioihin, luotetaanko kumppaneihin? – Kirjastosektorit ovatkin jo alustavasti keskustelleet yhteisen kirjastopoliittisen ohjelman laatimisesta. Toimintatapojen tarkistamiseen on myös vielä aihetta sekä yhteisesti että kullakin osapuolella erikseen.
Hannu Taskinen on toiminut Vantaalla kirjastotoimen apulaisjohtajana 1975–1991, Helsingissä keskuskirjastotoimiston päällikkönä 1991–2001 sekä projektipäällikkönä keskuskirjastotehtävissä 2001–2007.
