Kymmenentuhatta sivua pyhää sotaa
Sini Kangas
Keskiajan ilmiöiden joukossa ristiretket (1095–1291) ovat poikkeuksellisen hyvin dokumentoitu ilmiö. Aikalaisten liikettä kohtaan osoittama kiinnostus oli ilmeinen: vuodesta 1095 lähtien tutkijalla on käytettävissään laaja lähdeaineisto, joka koostuu kronikoista, kirjeenvaihdosta, perhe-, perintö- ja sopimusoikeudellisista asiakirjoista, sekä koko katolisen kirkon tuottamasta hallinnollisesta ja julistuksellisesta materiaalista kanonisen oikeuden kokoelmista ja ristiretkipaaveista bullista aina seurakuntapastorien käyttämiin penitentiaaleihin ja karismaattisten saarnamiesten maailmanlopun ennustuksiin. Historialliseen faktatietoon pohjautuvan aineiston lisäksi tutkijalla on käytettävissään 1100-1300 –lukujen kuluessa syntynyt ristiretkiin liittyvä rikas kertomusperinne.
Lähteiden synty
Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että ristiretket käynnisti paavi Urbanus II:n julistus Clermontin kirkolliskokouksessa marraskuussa 1095. Tieto paavin vetoomuksesta auttaa idän kristittyjä ja vapauttaa Pyhä Maa saraseenien ikeestä oli pian pyyhkäissyt yli koko läntisen Euroopan herättäen kiihkeää vastakaikua. Keväällä 1096 tiet täyttyivät pyhiinvaeltajista, joiden päämääränä oli Jerusalemin pyhä kaupunki maailman keskipisteessä. Kukaan ei tiedä, miten suuri joukko todella oli kysymyksessä, mutta tutkijat tavallisesti arvioivat ristiretkiarmeijan vahvuudeksi noin 50 000–100 000 osanottajaa mukaan lukien vanhukset, naiset ja lapset. Osa palasi kotiin kesken vaelluksen, osa rukoiltuaan ristiretken päätteeksi sielunsa pelastukseksi Pyhän Haudan kirkossa heinäkuussa 1099 valloitetussa Jerusalemissa. Valtaosa matkaan lähtijöistä ei milloinkaan palannut. Vihollisuudet muslimien ja kristittyjen välillä niittivät satonsa, mutta suurin osa matkalla kuolleista ristiretkeläisistä menehtyi nälkään ja leirissä leimahtaneisiin epidemioihin.
Ristiretkikuumetta ilmentää 1100-luvun vaihteesta lähtien säilynyt laaja ja monipuolinen lähdeaineisto. Ristiretkistä kertovien lähteiden joukossa tärkeimmän yksittäisen ryhmän muodostavat kronikat, joiden tehtävänä oli paitsi tallentaa ristiretken tapahtumat, myös välittää eteenpäin osanottajien mainetekoja, heidän uskonsa palavuutta ja ristiretken yhteneviä tavoitteita providentiaalihistorian kanssa. Kronikoiden esittämässä viitekehyksessä ristiretki on Herran pyhä tahto, käsittämätön armonosoitus syntisille, jotka saattoivat pyhässä sodassa kristikunnan vihollisia vastaan ansaita iankaikkisen elämän.
Kuten keskiajan lähteitä yleensä, myös kronikoita laativat etupäässä kirkon palvelijat. Silminnäkijäkuvausten kohdalla tämä useimmiten tarkoitti jonkin mahtimiehen palveluksessa olevaa kappalaista, kun taas lännessä kirjoitetut lähteet olivat peräisin enimmäkseen munkkien kynästä. Kiinnostavaa kyllä, ristiretkiajan varhaisimpiin kuuluva alkuperäislähde, johon myöhemmät kirjoittajat jatkuvasti viittaavat, on kuitenkin anonyymin ritarin ensimmäisellä ristiretkellä laatima kronikka Gesta Francorum. 1200-luvulta lähtien ritarien sanelemat tai kirjoittamat tekstit yleistyvät.
1100-luvun puolella tuotetulle aineistolle erityisesti on tyypillistä tyylien sekoittuminen tekstien sisällä, sillä ajankohdan historiankirjoitus ei ollut vielä yhtä eriytynyt kirjallisuuden laji kuin sata vuotta myöhemmin. Yksittäinen teos saattaa hyvin yhdistää proosaa ja runomittaa, latinaa ja kansankielisiä ilmauksia, sekä lainata huomattavan laajoja kokonaisuuksia kertomusperinteen puolelta elävöittämään historiallista faktatietoa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että sydänkeskiajan historioitsijoilla olisi ollut vapaat kädet päättää kirjoitustensa sisällöstä. Kaukana siitä.
Kuten Hugo Pyhä Viktorilainen viisaasti toteaa, historia on narratiivinen kertomus tapahtuneista, historia est rerum gestarum narratio. Ristiretkiliike oli virallisesta syntyhetkestään 1095 lähtien pan-eurooppalainen massaliike, jonka taustalla vaikutti käsitys kristinuskon ylivertaisuudesta, ja jonka suuntaviivoja määrittivät toisaalta reformipaavien sanelemat uskonnolliset ja kirkkopoliittiset tavoitteet, toisaalta ratsain taistelevan sotilaseliitin päämäärät. Ristiretkihistorian kirjoittaminen tuki yhteiskunnan maallisen ja kirkollisen yläluokan käsityksiä, ja niillä, jotka kirjoitusprosessin ja levityksen kustansivat, oli sanansa sanottavana sisällön suhteen.
Samalla on selvää, että ristiretkiliike vetosi alusta alkaen yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin. Ideatasolla ristiretken suuri innovaatio oli liittää sydänkeskiajan suosittuun pyhiinvaellusperinteeseen oppi kristitystä pyhästä sodasta. Lähteet puhuvat ristiretkestä nimenomaan pyhiinvaelluksena, termi ”ristiretki” yleistyi vasta ristiretki-innostuksen hiivuttua.
Liikkeen onnistui vakiinnuttaa asemansa hyvin lyhyessä ajassa, ja kirjallisilla lähteillä oli tässä kehityksessä oma, erityinen sijansa. Aikalaiset käsittivät, miten tärkeää ideologian uskottavuuden kannalta oli luoda sille dogmaattinen, Raamatun opetukseen ja historiallisiin tapahtumiin perustuva viitekehys: vuoteen 1108 mennessä oli ilmestynyt seitsemän ensimmäisestä ristiretkestä kertovaa laajaa kronikkaa, ja myöhemmin tekstien määrä moninkertaistui.
Verrattaessa lähderyhmiä toisiinsa, ristiretkikronikoilla on paljon yhteistä sydänkeskiaikaisen sankarilauluperinteen, chanson de gesten kanssa. Ei ole mikään sattuma, että ristiretkieetos korosti herooisia kunniakäsityksiä, uskollisuutta omia kohtaan, urheutta ja jalomielisyyttä vähintään yhtä tärkeinä hyveinä kuin uskonnollista sitoutumista. Varhaisten ristiretkikronikoiden laatiminen ja sankarilaulujen litterointiprosessin käynnistyminen osui samaan ajankohtaan, ns. 1100-luvun renessanssiin, jonka kuluessa kirjallinen tuotanto Euroopassa kasvoi eksponentiaalisesti. Myös syntyvän ritarisäädyn keskuudessa alettiin toden teolla luoda kirjallista kulttuuria, ja suvun nauttiman arvostuksen kannalta genealogiaan sijoitettu maineikas ristiretkeläis-esi-isä oli omiaan kasvattamaan perheen kunniaa.
Kronikoiden valtti ristiretkistä kertovien lähderyhmien joukossa perustuu kirjoitus- ja tapahtumakontekstin läheiseen ajalliseen yhteyteen. Monet teoksista edustavat silminnäkijöiden laatimaa lähihistoriaa, ja joissakin tapauksissa on jopa mahdollista, että kronikkateksti perustuu ristiretken aikana laadittuihin muistiinpanoihin. Ainakin silminnäkijäkuvaukset usein valmistuivat suhteellisen nopeasti ristiretken päätyttyä. Ajallisen läheisyyden ja kronologisten yksityiskohtien paikkansa pitäminen selvästi korreloivat positiivisesti keskenään.
Kronikoihin verrattuna sankarilaulut käsittelevät kirjoittajan elinaikaa edeltävää, historian hämäriin jäävää ajanjaksoa, ja sama pätee myös muihin ristiretkiaikaa käsitteleviin semi-fiktiivisiin pohjautuviin lähderyhmiin, kuten hagiografiaan ja Muhammadin elämää käsitteleviin poleemisiin vitae-teksteihin. Faktaan perustuvat kanonisen oikeuden kokoelmat, yksittäiset kirjeet, kuitit ja sopimukset ovat puolestaan sisällöltään suppeita, eivätkä avaudu ilman kronikoiden sisältämää kronologista kuvausta tapahtumaketjuista, vaihtuvista konteksteista ja niihin liittyvistä ihmiskohtaloista.
Ristiretkien tutkimus ja lähdeaineistot
Historiankirjoituksen tyypillisesti käsittelemiä aihepiirejä ovat sota ja konfliktit, kirkko, juridiikka, kaupankäynti ja genealogia. Tämä pätee myös sydänkeskiajan pyhän sodan historiaan. Keskiajan lähderyhmät on perinteisesti jaoteltu kahtia, painamattomiin ja painettuihin lähteisiin, ja tutkimuskohteesta riippuu pitkälti, kumpaan ryhmään saatavilla oleva aineisto painottuu.
Ristiretket kykenivät myös modernilla ajalla säilyttämään historiallisen huomioarvonsa, ja keskiajalta runsaana säilyneen lähdemateriaalin lisäksi tämä näkyy myös lähteiden pohjalta työstettyjen tekstieditioiden määrässä, laadussa ja saatavuudessa.
Ristiretkien vankka asema on säilynyt ja kenties vain voimistunut entisestään 2000-luvun tutkijayhteisössä. Nuorelta tutkijalta pureutuminen aiheeseen, jonka laajaa historiografista kenttää vallitsevat kunnianarvoisat, paikattuun tweediin puetut tieteen ikonit, edellyttää paitsi uskoa omaan tutkimusaiheeseen, erityisesti hyvin varustettua tieteellistä kirjastoa. Kun kyseessä on paradigmojen sävyttämä, paljon tutkittu aihepiiri, uudet väitteet voivat menestyä ainoastaan, mikäli ne perustellaan tyhjentävän lähdekritiikin keinoin. Käsikirjoitusten sirpaloitunut sijainti maailman turuilla korostaa vakiintuneiden editioiden saatavuuden merkitystä entisestään.
Tästä kaikesta tietämättömänä ilmoittauduin latinan alkeiskurssille syyskesällä 1997 vakaana aikomuksenani saavuttaa riittävä kielitaito kyetäkseni tulkitsemaan keskiajan lähteitä. Historian laitoksen ilmoitus läpäistystä pääsykokeesta oli varmuuden vuoksi helposti saatavilla repussa puhtaan, uuden vihon välissä.
Historiankirjat kykenevät parhaimmillaan avaamaan lukijalle kokonaisia uusia maailmoja, ja näiden joukossa ristiretkeläisten elinpiiri osoittautui siinä määrin mukaansatempaavaksi, että jäin sille tielleni. Muutama vuotta myöhemmin työnsin innosta puhkuen huojuvaa siirtoseinällistä ristiretkilähteitä pitkin Kansalliskirjaston, tai silloisen Helsingin yliopiston kirjaston käytäviä. Proseminaarityön, seminaarityön, pro gradun ja väitöskirjan aihe oli löytynyt ja aineiston kartoitus käynnissä.
Kun mietin tutkimuksen tekemistä, ajan kulku linkittyy juuri tekstieditioiden parissa vietettyihin rupeamiin. Esimerkiksi talvi 2000–2001 kului Leclerqin, Rochaisin ja Talbotin Bernhard Clairvauxlaisen tuotantoa käsittelevien editioiden parissa, tuon Temppeliherrojen sääntökunnan väsymättömän puolestapuhujan, jonka pesunkestävä misogynia kävi ilmi jo ennen kuin itse teosta oli edes avannut: kansiin pesiytynyt homesieni jätti pysyvän jäljen tutkijan villapaitaan.
Työn toteutuksen kannalta on ollut oleellinen etu, että Kansalliskirjastoon on aikanaan hankittu ristiretkitutkijan peruslukemiston alfa ja omega, editiokokoelma Recueil des Historiens des Croisades (RHC). Kokoelma jakautuu neljään sarjaan, joista Historiens occidentaux vol. I–V, sisältää tekstieditiot tärkeimmistä 1100-luvun latinan- ja keskiranskankielisistä ristiretkikronikoista sekä kokoelman lyhyempiä tekstejä 1100-1300-luvulta. Nimikkeen Historiens orientaux alle on kerätty tekstifragmentteja arabiankielisestä ristiretkiä sivuavasta historiankirjoituksesta, ja Historiens armeniens ja Historiens grecs puolestaan sisältävät suppean kokoelman armenian- ja kreikankielisiä tekstejä. Sarjojen lisäksi RHC sisältää ristiretkivaltion maallisen oikeuden lakikokoelman Assises de Jérusalemin.
Kokoelman syntyvaiheet juontavat juurensa Pariisin St.-German-des-Prés -luostarin mauristi-benediktiinien keskiaikaisten käsikirjoitusten parissa 1600-luvulta lähtien tekemään työhön. 1700-luvun jälkipuoliskolla käynnistynyt ristiretkilähteiden editointi keskeytyi Ranskan suuren vallankumouksen (1789–93) aikana, jolloin mauristit muiden sääntökuntien mukana joutuivat ahtaalle. Kun tieteellisten akatemioiden toiminta jälleen sallittiin Ranskassa 1816, ristiretkilähteiden editointia jatkettiin Académie des Belles Lettresin alaisuudessa. RHC:n sarjat julkaistiin vuosina 1833–1906.
Kun katsoo valmiita editioita, tuhatsivuisia, A3-kokoisia järkäleitä, voi vain aavistella millaisen haasteen edessä 1600-luvun lopun mauristit olivat. Jotakin projektin laajuudesta kertoo se, että useista teksteistä ei edelleenkään ole olemassa uudempaa versiota. Niissä tapauksissa, joissa tuoreempi editio on olemassa, on kyseessä yksittäisen kronikan uudelleentyöstäminen. Kokoelman edelleen nauttimasta arvostuksesta kertoo jotakin se, että Ashgate julkaisee tälläkin hetkellä englanninkielisinä käännöksinä ristiretkikronikoiden sarjaa pelkästään RHC:n sisältämien tekstien pohjalta.
Sarjat itsessään ovat arvokkaita historiallisia artefakteja, joita ei välttämättä ole saatavilla suurissakaan yliopistollisissa kirjastoissa. Puute korjaantunee Bibliothéque Nationalen toimittaman verkkoversion valmistuessa lähivuosina.
Ristiretkiajan lähteitä on jäljellä siinä määrin, ettei jokaista aiheen kannalta relevanttia käsikirjoitusta ole mahdollista käydä läpi paikan päällä, etenkin, kun lähteet sijaitsevat hajallaan pitkin Euroopan, Levantin ja Pohjois-Amerikan tieteellisiä kirjastoja ja arkistoja. Keskiajantutkijan kannalta Nelli-verkon kautta saatavilla olevat nopeasti laajenevat elektroniset aineistot ovatkin korvaamattoman tärkeitä.
Tutkijan työ helpottuu merkittävästi, kun sisältöihin voi alustavasti tutustua sähköisessä muodossa. Vuonna 1999 Kansalliskirjaston hittituote vanhempien aikojen historioitsijoiden ja teologien parissa oli tuore cd-rom -versio Patrologia latina-tekstieditiosarjasta. Saatavilla olevat kaksi cd:tä olivat ainoat laatuaan Helsingissä, ja ne kannatti varata käyttöönsä hyvissä ajoin. Äkillisen inspiraation iskiessä oli syytä varautua jonottamaan pääsyä tiedon lähteelle.
On helppo ymmärtää cd-romin suosio, kun on ensin kiivennyt Kansalliskirjaston Eteläsalin yläparvelle ja tutustunut Patrologia latina -sarjan seinän kattavaan tekstiversioon – jota on edeltänyt perustavanlaatuinen aherrus kymmenien, kenties satojen käsikirjoitusten saattamiseksi yhteen, kirjaan painettavaan formaattiin. Uuden cd-aineiston avulla kuukauden työ saatiin supistettua päivään, kahteen.
Nyt se on vielä helpompaa. Kansalliskirjastoon on tänä vuonna ostettu oikeudet Patrologia latinan verkkoversioon, jonka hakukone käytyään läpi tarpeellisen aineiston vieläpä merkitsee etsittävät termit punaisella. Tutkija saa keskittyä lukemaan olennaista.
FT Sini Kangas työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston historian laitoksella. Hänen erikoisalaansa ovat ristiretket ja sydänkeskiajan kristitty pyhä sota.
