Kaksi kansallista toimijaa – Mahdollisuus vai ongelma?
Yleiset kirjastot kansallisessa kirjastoverkossa
Maija Berndtson
Suomalaisen kirjastoverkon toiminta on muotoutunut vuosikymmenien kuluessa. Yleisten kirjastojen näkökulmasta merkittäviä käänteitä ovat olleet 1960-luvulla alkanut koko maan kattavan maakuntakirjastoverkon luominen ja verkon täydentyminen vuonna 1981, kun Helsingin kaupunginkirjasto sai Yleisten kirjastojen keskuskirjaston tehtävän.
Sekä maakuntakirjastojen että keskuskirjaston rooli ja tehtävät on määritelty kirjastolaissa ja -asetuksessa. Kirjastolain ensimmäisessä – harvemmin lainatussa – pykälässä todetaan, että ”Tässä laissa säädetään kuntien yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalveluista sekä näiden palvelujen valtakunnallisesta ja alueellisesta edistämisestä.”
Seuraava yleisten kirjastojen organisoitumisen kannalta merkittävä käänne on ollut yleisten kirjastojen neuvoston omaehtoinen luominen vuonna 2003. Sääntöjen mukaan neuvoston tehtävänä on muun muassa edistää kaikkien yleisten kirjastojen välistä yhteistyötä ja vuorovaikutusta sekä koordinoida näiden muodostaman verkoston toimintaa sekä ideoida ja tehdä aloitteita sekä esityksiä niin yleisten kirjastojen kuin koko kansallisen kirjastoverkon toiminnan kehittämiseksi.
Jos tarkastellaan yleisten kirjastojen merkitystä ja tehtävää osana kansallista kirjastoverkkoa, niin voidaan hyvällä syyllä sanoa, että 927 kirjastoa sisältävä yleisten kirjastojen verkosto tuo edelleen kirjastopalvelut lähelle kaikkia kansalaisia, vaikka fyysisestä verkosta onkin hävinnyt vuodesta 1991 vuoteen 2006 198 kirjastoa eli 17 prosenttia kaikista palvelupisteistä. Yleiset kirjastot palvelevat myös selkeästi käyttäjäryhmiä – kuten lapsia, nuoria, vanhuksia, maahanmuuttajia – jotka eivät kuulu muiden kirjastojen kohderyhmiin. Samoin yleisillä kirjastoilla on laajoja aineistoja – kuten kaunokirjallisuus, musiikki ja elokuvat – jotka eivät ole pääosassa muiden kirjastojen kokoelmissa.
Nämä yleisten kirjastojen erityispiirteet, niin itsestään selviltä kuin ne tuntuvatkin, on hyvä pitää mielessä, kun puhutaan kirjastoverkon yhteistyön kehittämisestä.
Kirjastoverkossa kaksi valtakunnallista toimijaa
Kirjastoverkon yhteistoiminta kansallisella tasolla on kehittynyt lyhyessä ajassa. Kirjastosektorit ovat organisoituneet ja niiden sekä Kansalliskirjaston edustajat tapaavat usein erilaisissa yhteyksissä. Sektoreiden viimeaikaisissa tapaamisissa sen paremmin kuin yleisten kirjastojenkaan piirissä ei kuitenkaan tähän mennessä ole kiinnitetty kovin suurta huomiota siihen, että meillä itse asiassa on kaksi kirjastoa, joilla on lainsäädännöllisesti määriteltyjä koko maata kattavia tehtäviä. Jätän tämän tarkastelun ulkopuolelle tietoisesti ulkomaalaiskirjaston (joka nyttemmin on saanut uuden nimen, monikielinen kirjasto) ja varastokirjaston, sillä niiden tehtäväkenttä on rajattu.
Sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, ettei kahden kansallisen toimijan olemassaoloa ole huomioitu sen kummemmin, sillä tilanne on suhteellisen uusi. Se syntyi, kun yliopistolain muutoksen myötä 1.8.2006 Kansalliskirjaston tehtäväksi tuli kehittää ja tarjota kansallisia palveluja yliopistokirjastojen lisäksi myös ammattikorkeakoulukirjastoille, erikoiskirjastoille ja yleisille kirjastoille sekä edistää kirjastoalan kotimaista ja kansainvälistä yhteistyötä.
Kirjastoasetuksen mukaan yleisten kirjastojen keskuskirjaston tehtävä taas on muun muassa edistää yleisten kirjastojen sekä yleisten ja tieteellisten kirjastojen yhteistoimintaa sekä kehittää kirjasto- ja tietopalvelujen järjestämisessä tarpeellisia yhteisiä työmenetelmiä ja apuvälineitä.
Mielenkiintoista näiden kahden koko maata palvelevan kirjaston tehtävämäärittelyssä on yksi ero: Kansalliskirjasto tarjoaa ”kansallisia palveluja”, Yleisten kirjastojen keskuskirjaston tehtävä on ”valtakunnallinen”. En ole itse ollenkaan varma, onko asia lainkaan olennainen, mutta joskus sanoilla voi olla syvempiä merkityksiä kuin aavistammekaan. ”Kansallinen herättää tunteita, valtakunnallinen on käytännön toimintaa”, totesi kollega Tuula Haavisto, kun esitin hänelle pohdintaani.
Kansallisen kirjasto-ohjelman avulla selkeyttä työnjakoon
Koska Yleisten kirjastojen keskuskirjaston tehtävä kohdistuu vain maan yleisiin kirjastoihin ei kahden valtakunnallisen toimijan olemassaolo suoranaisesti vaikuta muiden kirjastosektoreiden tilanteeseen. Kysymys on ennen kaikkea yleisten kirjastojen sekä Yleisten kirjastojen keskuskirjaston ja Kansalliskirjaston välinen.
Toisaalta Internetin kautta tarjottavat palvelut ovat kaikkien käytettävissä tuottipa ne mikä taho tahansa. Tästä on hyvä esimerkki opetusministeriön rahoittama Yleisten kirjastojen keskuskirjaston hallinnoima www.kirjastot.fi joka on koko kirjastokentän ja kaikkien kirjastojen asiakkaiden käytössä, mutta jonka rahoitus siis tulee yleisten kirjastojen erityistehtävien tukemiseen varatuista valtionavustuksista.
”Kansallisten kirjastoverkkopalvelujen merkitys ja niiden rahoituksen turvaaminen korostuvat tulevaisuudessa.”, todetaan Kansalliskirjastostrategiassa 2006–2015. Myös opetusministeriön viestintäkulttuuriyksikkö, jonka toimialaan yleiset kirjastot kuuluvat, korostaa, että yhteisesti hoidettujen asioiden määrä kasvaa koko ajan ja että kirjastojen tehtävä sisältöjen ja verkkopalvelujen tuottajana korostuu tietoyhteiskunnassa.
Palvelujen tuottaminen on monimuotoinen ja syvällinen kysymys. Kysymys ei ole vain siitä, mikä taho ylläpitää infrastruktuuria, vaan ennen kaikkea siitä, ketkä tuottavat sisältöjä ja tarjoavat palveluita. Ja myös siitä, kenen intressissä on kehittää mitäkin palvelua eli miten asiat priorisoidaan. Tärkeää on myös se, miten ja mikä taho toiminnan rahoittaa.
Yleisten kirjastojen näkökulmasta tilanne näyttää tällä hetkellä seuraavalta. Keskitettyihin palveluihin on vuonna 2007 suunnattu opetusministeriön kulttuuripolitiikkaosaston kautta rahoitusta sekä Kansalliskirjastolle että Yleisten kirjastojen keskuskirjastolle yhteensä 1 155 000 euroa. Siitä Kansalliskirjasto saa 695 000 euroa, jolla katetaan seuraavat alueet: Tietokannat ja kopioluettelointi (415 000 euroa), Nelli-portaali (175 000 euroa), FinElib (70 000 euroa) sekä Kansalliskirjaston tehtävälaajennus (35 000 euroa). Vastaavasti Yleisten kirjastojen keskuskirjastolle on varattu 460 000 euroa, josta Kirjastot.fi saa 350 000 euroa ja Kansalaisen tietoportaali 110 000 euroa. Lisäksi vuosittain myönnettävillä avustuksilla rahoitetaan muita keskuskirjaston tuottamia verkkopalveluita kuten luokitus, asiasanastot ja tilastot.
Nykyhetken arvioinnin lisäksi on katsottava tulevaisuuteen. Tässä suhteessa on hyvä apuväline verkossakin (http://wiki.kirjastot.fi/index.php/Verkkostrategia) luettavissa oleva Yleisten kirjastojen verkkostrategia, jonka on työstänyt yleisten kirjastojen neuvoston asettama työryhmä vetäjänään neuvoston uusi sihteeri, johtava suunnittelija Erkki Lounasvuori.
Strategia alkaa lainauksella valtioneuvoston periaatepäätöksestä kansallisen tietoyhteiskuntapolitiikan tavoitteista vuosina 2007–2011. Niihin kuuluu myös yleisten kirjastojen ja niiden verkkopalveluiden kehittäminen lisäämällä yleisten kirjastojen verkkopalveluiden yhteisöllisyyttä ja hyödyntämällä semanttisen webin mahdollisuuksia, rakentamalla kaunokirjallisuuden nimekerekisteriin uudentyyppinen hakujärjestelmä sekä varmistamalla kansalaisten elinikäisen oppimisen ja sähköisen asioinnin edellytykset.
Kun näitä tavoitteita konkretisoidaan strategiassa, on kysymys esimerkiksi kaunokirjallisuuden sisällönkuvailusta, mediakasvatuksesta, lasten ja nuorten verkkosivujen kehittämisestä ja kansalaisen mediakirjaston luomisesta eli toiminnasta ja kohderyhmistä, jotka ovat yleisten kirjastojen ominta toiminta-aluetta, mutta joilla ei ole suoraa kosketusta Kansalliskirjaston toimintaan. Toisaalta Kansalliskirjaston puolelta on visiona esitetty kansallisen yhteisluettelon ja yhden yhteisen kirjastojärjestelmän luomista.
Kun lukee ja kuulee näistä ilmassa olevista moninaisista ja erilaisista tavoitteista, tuntuu, että olemme vedenjakajalla, jossa tarvitaan koko kirjastoverkon toimintalinjan ja työnjaon hahmottamista. Kirjastosektoreiden yhteinen kääntyminen opetusministeriön kirjastohallinnon ryhmän puoleen marraskuussa 2007 kansallisen kirjasto-ohjelman aikaansaamiseksi oli tärkeä aloite, jonka ei pidä antaa raueta. Jos ministeriö ei ota vastuuta asian eteenpäin viemiseksi, on kirjastosektoreiden jatkettava keskenään pohdintaa. Siihen käsittelyyn kuuluu myös pohdinta kahden valtakunnallisen toimijan työnjaosta, palvelujen tuottamisesta sekä rahoituksesta.
Maija Berndtson
kirjastotoimen johtaja
Helsingin kaupunginkirjasto – yleisten kirjastojen keskuskirjasto
