Hassunahan te mua pidätte
Matti Pohto Turun palossa tuhoutuneen kirjallisuuden kokoajana
Esko Rahikainen
Historiakirjoihin saavat nimensä ihmiset, jotka edustavat yleensä ylempiä sosiaaliluokkia ja jotka sen luomin edellytyksin ja ominaisuuksiensa ja tekojensa kautta ovat paikkansa historiassa hankkineet. Sellaista vanhempia aikoja kuvaavaa pitäjänhistoriaa ei liene, missä ei seudun aatelisia, pappeja, suurtilallisia ja pitäjän muita johtohenkilöitä olisi esitelty. Siitä ovatko tällaiset henkilöt ihmisinä olleet kiinnostavia, ei tutkijalla useinkaan ole ollut tietoa. Historiateoksen laajuus pakottaa keskittymään niiden henkilöiden toimintaan, jotka on pakko esitellä. Näillä on myös pitäjän viljelyn, mahdollisen teollisen toiminnan, kauppaliikkeiden, koulutoimen jne. kannalta suurin merkitys. Vähemmän merkittävät pitäjäläiset – vaikka kuinka uutterat tai luonteeltaan kiinnostavat – jäävät lähes poikkeuksetta esityksen ulkopuolelle.
Rahvaaseen kuuluva saa nimensä historiankirjoitukseen lähes aina negatiivisesta syystä. Ainoina juuri häntä koskevina lähteinä ovat yleensä oikeudenkäyntien tuomiokirjat tai kirkonkirjojen merkinnät salavuoteudesta, juopottelusta tai onko syntynyt lapsi avioton. Matti Haapoja tai Antti Isotalo ovat aikoinaan saaneet mainetta surmatekojensa ansiosta, mutta montako rahvaan edustajaa muistamme, jotka olisivat hyvien, kauniiden, kiitosta ansaitsevien tekojensa ansiosta jälkipolvien huomion kohteena. Tällainen poikkeus säännöstä oli Isonkyrön pitäjän Ylistaron kappelissa 7. maaliskuuta 1817 syntynyt talonpojan poika Matti Pohto.
Minun piti itkeä
Kun Turun Akatemian kirjaston 40 000 kirjaa Turun suurpalossa 4. syyskuuta 1827 paloivat, menetettiin kirjojen sisältämän tiedon lisäksi kaikki luettelot. Turussa lääkäriksi opiskeleva Immanuel Ilmoni kirjoitti professori A. I. Arvidssonille Ruotsiin olleensa silminnäkijänä: ”Oi, kun minä palon aikana näin toiselta puolen tulen täyttämien kirjaston ikkunoiden läpi palavien kirjarivien romahtavan ja toiselta puolen tummanpunaisten liekkien räiskyvän ulos tuomiokirkon goottilaisista ikkunoista, niin minun piti itkeä.”
Suomenkielisestä kirjallisuudesta pelastui vain parikymmentä julkaisua, jotka olivat paloalueen ulkopuolella lainassa. Tämä siihen asti koottu ns. Fennica-kirjallisuutemme 1500-luvulta lähtien oli sen jälkeen – ellei lopullisesti menetetty kuten Daniel Medelplanin aapinen – hajallaan eri puolilla maata.
Tuhoutuneen kirjaston kirjastonhoitaja Fredrik Wilhelm Pipping joutui yliopiston muutettua Helsinkiin ylivoimaiselta tuntuvan tehtävän eteen: kokoamaan ja luetteloimaan kansalliskirjallisuuden uudelleen. Sivistyneistön kielen ollessa ruotsi, oli tällä kielellä julkaistujen painotuotteiden saaminen kotimaasta ja vanhasta emämaasta Ruotsista monin verroin helpompaa kuin maan valtaväestön puhumalla suomenkielellä painetun kirjallisuuden.
Turun akatemian kirjaston amanuenssi F. W. Keckman oli 1821 julkaissut tuntemiensa suomenkielisten kirjojen luettelon ”Förteckning å härtills vetterligen tryckta Finska Skrifter” ja keräsi siihen aineistoa kuolemaansa asti vuoteen 1838, jolloin myös Matti Pohto aloitti kirjojen keräilynsä ja niiden perässä kulkemisensa. Tätä ennen Pohto oli jo toiminut arkkiveisujen muiden pikkukirjasten ja vihkojen kiertelevänä myyjänä ja kirjansitojana.
Kirja-Matti
Yliopiston kirjastonhoitaja Pipping saattoi Keckmanin kuoltua käyttää tämän laatimaa luetteloa ja siihen tehtyjä merkintöjä hyväkseen laatiessaan omaa luetteloaan suomenkielistä kirjoista. Kirjat olivat kuitenkin hajallaan ympäri maata ja liikenneyhteydet heikot. Pipping lähetti vuosien mittaan tiedusteluja mm. maan papistolle näiden seurakunnissa ja kirkon arkistoissa olevista kirjoista. Tällaisen sai huhtikuussa 1847 myös Isonkyrön kirkkoherra Karl Hällfors. Hän teki selkoa kirjoista, joita ei ollut Keckmanin luettelossa ja kertoi sitten seurakunnassaan (Ylistaron kappelissa) asuneesta entisen talonpojan pojasta Matti Pohdosta eli Kirja-Matista tai Veisu-Matista, jolla oli huomattava kokoelma tähän mennessä painettuja suomalaisia kirjoja, virsiä ja esivallan julistuksia, joita hän oli keräillyt eri puolilta Suomea.
Vasta Hällforsilta Pipping sai tietää Pohdon olemassaolosta. Varhaisin julkinen maininta tämän kirjojenkeräilytoiminnasta oli ollut pari vuotta aikaisemmin Borgå Tidningissä, mutta tätä Pipping ilmeisesti ei ollut lukenut. Hän toimitti Pohdolle sanan, että tämä tulisi tapaamaan häntä Helsinkiin, jonne Pohto elokuussa saapui. Isostakyröstä Helsinkiin oli 400 kilometriä ja tarjolla oli vain jalkapatikka, venetaipaleita ja ehkä kievarikyytiä. Tuskinpa Pohdolla rahvaanmiehenä oli sitä oikeus käyttää ja oliko rahaakaan. Hänellähän ei ollut muita tuloja kuin kirjojen myyntitoiminnasta ja kirjansidonnasta saatuja kopeekoita tai ruplia, joten mies eli äärimmäisen nuukasti, jotta vähäiset rahat säästyisivät kirjojen hankkimiseen.
Matti Pohto osasi jo lapsuudestaan lukea, mutta ei, kuten ei rahvas yleensäkään, osannut kirjoittaa. Ruotsia hän ei juuri osannut ja keskittyikin yksinomaan suomenkielisten kirjojen ja erityisesti vanhojen kirjojen keräämiseen. Kun joltinenkin kirjoitustaito oli kirjojen kerääjälle välttämätön opetteli hän kirjoittamaan ”isoilla kirjaimilla” ja on säilynyt mm. hänen sitomiensa kirjojen luettelo. Kirjojaan hän kuljetti talvisin kelkassa paperiin käärittynä ja nahalla suojattuna, kesäisin selässään hylkeennahkaista kirjalaukkua kantaen.
Kirjakokoelmiaan Matti Pohto säilytti monessa paikassa, näistä tunnetuimpina Kalvolan pitäjän Kanajärven talo, jonka isäntä Emanuel Kanajärvi oli bibliofiili kuten Mattikin. Kirjoja oli myös Penttalan talossa Isonkyrön kirkolla, mutta sieltä Pohto siirsi kirjojaan Kalvolaan tutustuttuaan vuonna 1850 Kanajärveen ja saatuaan käyttöönsä oman vinttikamarin. Matti Pohto keräsi myös rahakokoelman ja ”muinaisesineitä”. Hän oli ollut vuonna 1842 vanhoja kirjoja ja esineitä kokoamassa kirjailija ja suomen kielen lehtori Karl Axel Gottlundin toimeksiannosta.
Pohto ja Pipping
Pippingin ja Pohdon ensitapaaminen oli Helsingissä elokuussa 1847. Pohto puhui murrettaan, Pipping ruotsinvoittoista suomea – mitä se sitten olikin – ja voi vain kuvitella keskustelun aikana syntyneitä pulmatilanteita. Mutta yksi yhteinen kieli oli: ihastus ja kiinnostus kirjoihin. Pohto kävi Pippingin luona yliopiston kirjastossa joka vuosi, usein kahdestikin.
Pippingin laatiman lahjoitusluettelon mukaan 9. elokuuta 1847 Pohto lahjoitti 161 painotuotetta yliopiston kirjastolle ja sen jälkeen satoja julkaisuja kaksoiskappaleistaan ja vähäistä maksua vastaan isompiakin teoksia.
Ainoista kappaleistaan Pohto ei luopunut ennen kuin kuolemansa jälkeen. Hän toi niitä kuitenkin Pippingille luettelointia varten nähtäväksi. Luettelon painatus siirtyi yhä tuonnemmaksi sillä Pipping antoi Pohdolle ja myöhemmin myös Kanajärvelle luettelon sivuista korjausvedoksia, joiden puutteet kävivät yhä uudelleen ilmi ja taas täytyi tehdä muutoksia. Pohto toi yhä uusia julkaisuja nähtäväksi ja teki merkintöjään luetteloon.
Vettä ja leipää
Monissa kirjoituksissa Matti Pohto mainitaan vangituksi irtolaisuudesta, vaikka hän ei sitä ollut. Lapsena hän oli ollut pakotettu kiertelemään kerjuulla. Matti tekeytyi välillä kuuromykäksikin, mutta paljastui sitten ja joutui taas pidätetyksi. Rahvas oli palveluspakon alaista eikä saanut luvatta poistua siitä pitäjästä missä oli palveluksessa.
Pohto oli sittemmin mainetta saanut kirjojen keräilijä, jolla oli matkustuslupa ja suosituskirjeet liikkuakseen vapaasti pitäjästä toiseen. Allekirjoittajina milloin pitäjän kirkkoherra tai Pipping itse. Pohdon matkatessa Pietariin oli hänellä peräti kenraalikuvernööri Friedrich von Bergin allekirjoittama suosituskirje, jossa hänet oikeutettiin keräämään kirjoja Pietarin ja Itämeren kuvernementeissa. Sinne Matti Pohto ei koskaan päässyt, kun muuan Juhana Rein (Löfgren) -niminen kulkumies tappoi hänet kirveellä pikaistuksissaan Viipurin pitäjässä 30. heinäkuuta 1857.
Voi myös kysyä olisiko Pippingin pitänyt maksaa Pohdolle saamistaan kirjoista paremmin, koska totesi itsekin, että lähes puolet Pohdon kirjakokoelmasta oli kirjoja, joita ei enää ollut myytävänä ja joita on harvoin yksityisilläkään, ja että harvinaisimmista maksettiin huutokaupoissa korkea hinta. Eihän ole mitään romanttista siinä, että Pohto eli niukalla ravinnolla, söi vain ”vettä ja leipää”, ei juonut kahvia, teetä, alkoholista puhumattakaan. Koska Pipping varta vasten lähetti Pohdon keräämään puuttuvaa Fennica-kirjallisuutta, olisi Pohto ansainnut yliopiston matkarahaakin, jonka esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toistuvasti myönsi kansanrunojen keräilijöille. Pohdon sosiaalinen asema oli toisenlainen kuin oppineiden kansanrunouden kerääjien tai kokoajan Elias Lönnrotin, mutta hänen työnsä tulokset olivat merkittäviä.
Pohdon testamentti
Pippingin kuuluisassa 1856–1857 painetussa luettelossa ”Luettelo Suomeksi präntätyistä kirjoista” on 4066 numeroa, mutta uusintapainoksia on runsaasti ja Martti Rapola antaa kokonaisluvuksi 6603. Pohdon elämäkerran laatinut Walter Appelqvist on laskelmissaan arvioinut Matti Pohdon kirjaston käsittäneen noin 5000 suomenkielistä teosta. Näistä Helsingin yliopiston kirjasto sai 1300 nidettä, Kuopion tuomiokapituli 2219 ja Turun tuomiokapituli 1129 sekä Vaasan kimnaasi joitakin satoja niteitä.
Pohdon testamentissa oli määrätty Helsingin yliopiston kirjastolle yksi kappale jokaista ennen Turun paloa painettua suomenkielistä painotuotetta, joka kirjaston kokoelmista puuttui. Tämän jälkeen saivat mainitut tuomiokapitulit ja Vaasan kimnaasi niiden kokoelmista puuttuvat teokset. Loput painotuotteet määrättiin Emanuel Kanajärvelle ja joillekin muille kalvolalaisille, joille Pohto oli ollut velkaa tai joilla oli ollut hänen kirjojaan. Kanajärvi oli lainannut Pohdolle 80 hopearuplaa, jotka yliopisto maksoi ja sai Kanajärveltä Pohdon kirjat, kirjansidontavälineet ja osan rahakokoelmaa.
Hassunahan te mua pidätte
Matti Pohdon syntymästä on 190 vuotta ja kuolemasta 150 vuotta. Samuli Paulaharju on merkinnyt aikalaismuistelman Pohdon ulkonäöstä: ”Pitkänpuoleinen, kookas ja reipas mies Matti muistetaan olleen, leikkisä ja hyväntahtoinen ja tavallisissa vaatteissa hän oli aina liikkunut eikä missään kerjäläistamineissa.” Isonkyrön Penttalan talon tyttären Liisa Klampun mukaan ei Kirja-Matin keräilyhommaa ympäristössä yleensä ymmärretty, vaan Mattia pidettiin hieman höperönä. Tämä kävi matkoilta palattuaan pitäjänapulaisen Frans Oskar Durchmanin luona ja sieltä palattuaan oli hymy huulillaan virkannut: ”Hassunahan te kaikki mua pidätte, mutta niin ei tee Turkmanni [Durchman], vaan kehottaa jatkamaan.” Pipping puolestaan kuvaili Pohtoa seuraavasti: ”Oli myös ilo, sellaisellekin joka vähemmän tunsi hänen äidinkieltään, kuten minä, ei ainoastaan kuulla, vaan myöskin nähdä hänen ulkomuististaan kertaavan pitkää, julkaisematonta laulelmaa, jonka sisältö oli erikoisesti kiinnittänyt hänen huomiotaan, jolloin hänen kasvonsa, jotka eivät yleensä ilmaisseet mitään sielunelämää, vaan pikemminkin päinvastoin, huomattavasti kirkastuivat.”
Matti Pohto haudattiin Viipurin Ristimäen hautausmaalle, jonne seuraavana vuonna saatiin ylioppilaiden keräystyön varoilla hankittu muistomerkki, kirjanmuotoinen paasi, joka siirrettiin 1988 Helsinkiin ja on nyt nähtävissä Kansalliskirjaston puistikossa lehmuksen ja hevoskastanjan alla.
