Näyttelyt - ikkunoita kirjaston kokoelmiin
Rainer Knapas
Se on edelleen kaunis, mutta samalla liikuttava: kirjaston ensimmäisen Monrepos-näyttelyn pieni luettelo vuodelta 1977. Taitettu ja nitomakoneella koottu vihkonen, sellaisena kuin vain ”Helsingin yliopiston monistuspalvelu” tähän aikaan saattoi tuottaa. Varmaankin oikein IBM-pallokoneella kirjoitettu, nimeltä mainitsemattomien tekijöiden toimesta. Mutta sen kansi on hehkeän punaista Ingres-paperia ja jokaiseen kappaleeseen on käsin liimattu ”Bibliothéque des deux amis” -exlibriksen saksilla leikattu, todellista kokoa oleva xerox-kopio.
Viimeinen Monrepos-näyttelyluettelo vuodelta 2006 Eurooppalainen Monrepos on suurempi kuin monet näyttelyssä olleet kirjat, kauttaaltaan neliväripainettu, kiiltävät kannet ja painoa varmaankin toista kiloa. Näin on näyttely-ympäristö muuttunut, vaikka kokoelmien kirjat ovat ikuisesti samat, toivottavasti.
Kirjanäyttely vitriineissä ja lasien alla on sinänsä loukkaus kirjaa ja lukijaa kohtaan. Katsoa saa, ei koskea, ei lehteillä, saati lukea. Mutta samalla näyttelyt ovat olleet todellisia näyteikkunoita siihen kirjaston maailmaan, joka avautuu vain kokoelmien kautta. Ensimmäinen kysymys – sekä näyttelyn tekijöillä että yleisöllä – on usein ollut: onko meillä tosiaan tällaistakin täällä?
Vitriinien maailma
Erehdynkö, jos luulen että kirjaston ensimmäinen näyttelyhuone, eteisestä oikealle, siinä missä nyt on valvottu naulakko ja kaikenlaista tavaran myyntiä, on peräisin 1950-luvun laajasta korjauksesta? Joka tapauksessa huoneen viistolasisten, kangaspohjaisten vitriinien perusmalli elää edelleen nykyisessä Agricola-huoneessa. 1970-luvun kuluessa pienessä näyttelyhuoneessa oli monenlaisia esittelyjä, osana kirjaston johdon uutta suuntautumisvaihtoehtoa ulospäin, akateemiseen maailmaan ja muuhun yhteiskuntaan.
Näkyvä avaus oli suuri Nordenskiöld-näyttely Kaupungintalon ala-aulassa 1979, tähän kuului aikoinaan suurenmoisena pidetty kuvitettu luettelo ja ulkopuolisia yhteistyökumppaneita. Seuraava suurnäyttely kirjaston ulkopuolella oli Kirja Suomessa 1988 Kansallismuseossa, johon kuului samanniminen komea näyttelykirja.
Tällä välin oli kirjasto avattu myös luoville, eläville taiteilijoille, graafikoille ja muille, mutta milloin aloittikaan Galleria Rotunda? – Gallerian näyttelyt olivat todella Rotundassa, ja niihin liittyen painettiin jäykänjuhlallisia A4-kokoisia valkoisia luettelovihkoja. Fennica-luettelotietojen mukaan vuosina 1980–1991 ilmestyi 39 luetteloa. ”Galleria Rotunda” ilmaantui samaan aikaan kun muutenkin elvytettiin kirjaston ulkopuolelle suuntautuneita julkaisuja: Books from Finlandin osoite oli kirjastossa, ja vuosina 1981–1995 ylikirjastonhoitajan huoneessa toimitettiin Opusculum-nimistä, Suomen oloissa kunnianhimoista, mutta sittenkin lyhytikäiseksi jäänyttä oppi- ja kirjahistorian aikakauskirjaa.
Näyttelyiden teemat kuvastivat omaa aikaansa – Viron kirjahistoriaa esiteltiin sangen tiuhaan maan itsenäisyyden tueksi, ratkaisevina vuosina 1990-luvun taitteessa. Samoihin aikoihin 1991 harkittiin vielä kauan, pitäisikö näyttelyn nimenä olla ”Leningradin kirjoja” tai poliittisesti rohkeampi ”Pietarin kirjoja”. Näyttelyn aikana kaupunki sitten vaihtoi nimensä, kuten koko Neuvostoliittokin.
Oppihistoriaa, kirjahistoriaa, kirjaston historiaa
1970- ja 1980-luvuilla kirjaston näyttelyillä oli monta kertaa nimenomaan oppihistoriallista sanomaa ja jotkut toteutettiin yhteistyössä Suomen Oppihistoriallisen seuran kanssa – muistan Newtonin juhlavuodeksi järjestetyn ”Liikkeen lait” ja seuran 25-vuotisjuhlanäyttelyn komeine julkaisuineen. Juuri tässä juhlanäyttelyssä olin itse ensimmäistä kertaa mukana järjestäjien puolella ja saatoin tutustua siihen laajaan henkilökoneistoon, joka on jokaisen näyttelyn takana: ideoijat, kokoelmien varsinaiset tuntijat, konservaattorit, kirjansitojat, vahtimestarit, tekstien kirjoittajat, kääntäjät, näyttelyarkkitehdit, valokuvaajat, skannaajat, reproajat, painajat, liimaajat, avajaisten järjestäjät…
Joka näyttelyn alussa näyttäisi aina olevan optimistisia kustannus- ja aikatauluarvioita, toiveita ja epäilyjä, kustannusten leikkaajia ja mustamaalaajia. Avajaisissa on sitten tarjolla kuohuviiniä, juustopalleroita ja kiitoksia, myhäilevien päälliköiden kera. – Jos on kuusen kaatajia niin on oksan ottajia.
Monrepos-aiheisten näyttelyjen sarja, joka alkoi italialaisista kirjoista 1997 ja on jatkunut (ainakin) vuoteen 2006 on ollut oma erityisharrastukseni, yhteistyössä nyttemmin harjaantuneen työryhmän kanssa. Väliin on tullut Venäjä-aihepiiri – Pietarin kirjoja 1991 ja Eurooppalainen ja suomalainen Pietari 2003 sekä J.V. Snellmanin juhlavuoden näyttely 2006. Näin retrospektiivisesti katsottuna näyttää selvästi siltä, että kirjastonhoitaja Sirkka Havun kanssa ”Pietarin kirjoista” aloittamamme nimenomaan kirjahistoriallinen näyttelytematiikka artikkeli- ja luettelotietojulkaisuineen on 2000-luvulla jo tullut vakiintuneeksi tavaksi. Näyttelyjulkaisut vaan ovat kooltaan ja laajudeltaan kasvaneet kasvamistaan ja visualisoituneet omiksi pysyväisnäyttelyikseen, jälkimaailmalle.
Ja näyttäisi myös siltä, että mitä laajempi ja monikielisempi luettelo, sen pysyvämpää arvoa ja kysyntää sillä on, näyttelyn ajankohdasta riippumatta. Nyt jälkeenpäin näyttää harmittavalta, että milloin mistäkin säästösyistä takavuosina oli niin sanotusti pakko painattaa jotain suttuista pientä näyttelylehdykkää, maailman, tai ainakin Suomen, hienoimmista kirja-aarteista. Onneksi kirjat säilyvät sellaisenaan, mutta niiden esittely – luetteloissa, muissa julkaisuissa tai verkossa – on edelleen tieteellisen, kansainvälisen kirjaston kokoelmien tuntemisen kannalta A ja O.
Entä nyt?
Nykyiset näyttelytilat ovat kirjaston viimeisen laajan korjausvaiheen tulosta, vuosilta 1998–99. Kellaritiloille, entiselle 1950-luvun kahvilalle ja sen laajennukselle, annettiin tuolloin nimeksi Agricola-sali. ”Sali” sopii tosin huonosti pannunhuoneen, hiilivaraston ja vahtimestarin asunnon ym. kellariholveille. Muita pienmpien näyttelyiden tiloja saatiin kahvilaan johtavan käytävän seinävitriineihin ja Slaavilaisen kirjastoon, entiseen laboratorion valmiiksi lasitettuihin vetokaappeihin. Näissä molemmissa on ollut jatkuvasti mielenkiintoisia ja ajankohtaisia pienoisnäyttelyitä, ilman avajaisseremonioitakin. Kirjaston kulttuuritoiminta on 2000-luvulla laajentunut oman luento- ja tapahtumakalenterinsa mukaan näyttelyiden rinnalle, useimmiten niitä tukien.
Koska yksittäisellä tutkijalla ei juuri muuten ole mahdollisuutta käsin kosketeltavalla tavalla tutustua laajemmin kirjaston vanhempiin kokoelmiin, sidoksiin ja käsikirjoituksiin, oma osallistumiseni eri näyttelyiden valmistelutyöhön on auttanut ymmärtämään vanhojen kirjojen arvon ja merkityksen, taide-esineinä ja sisällönkin kannalta. Suomessa ei missään muualla ole Yliopiston kirjaston – hm, Kansalliskirjaston – veroisia mahdollisuuksia järjestää kansainvälisestikin mielenkiintoisia, painettuun sanaan perustuvia näyttelyitä. Niin hankalaa kuin seurustelu kaikenlaisten ei-suomea-puhuvien ulkomaan elävien kanssa onkin, luulisin että tulevaisuus sittenkin löytyy tältä alalta: yhteisnäyttelyitä, vaihtoja, luetteloita, symposiumeja, tutkimusohjelmia. Kirjaston kirjat – Fennica pois luettuna – ovat historiallisesti katsottuna lähinnä peräisin Ruotsista tai Venäjältä. Ehkä näistä ilmansuunnista olisi haettava uutta inspiraatiota, näyttelyihin ja kirjahistorialliseen tutkimukseen.
FL Rainer Knapas, tutkija, Svenska Litteratursällskapet
