Kirjakatsaus
Elämää turvallisissa ja hyvin lämmitetyissä tiloissa
Timo Kaitaro
Jean Marie Goulemot L’amour des bibliothèques. Seuil, Paris 2006.
Jean Marie Goulemot on etenkin 1700-lukua tutkinut historioitsija, joka on kunnostautunut myös kirjahistorian alalla. Hänet tunnetaan muun muassa tutkimuksestaan yhdellä kädellä luettavista kirjoista 1700-luvulla: Des livres qu’on ne lit que d’une main. Lecture et lecteurs des livre pornographiques au XVIIIème siècle. Uudessa kirjassaan Toursin yliopiston emeritusprofessori kallistuu vaihteeksi jaettujen ilojen puoleen. Hän käsittelee kohdettaan paitsi oppineena ja intellektuellina myös rakastajana. Ja tämä ei tarkoita, että hän puhuisi naisistaan – joita hänellä on elämässään omien sanojensa mukaan ollut vähemmän kuin kirjastoja.
Muistoja ja historiaa
Goulemot’n teoksen nimi ”Rakkaus kirjastoihin” lupaakin kirjastoissa viihtyvälle lajitoverin mietteitä. Goulemot pujottelee tyylikkäästi kirjastohistorian ja henkilökohtaisten kirjastomuistojen välillä. Kirjastossa päivänsä viettävälle ja kirjoihin intohimoisesti suhtautuvalle lukijalle teos tuottaa samanlaista nautintoa kuin hevoskirjojen lukeminen ratsastajalle. Detaljitietokin muuttuu kulinaariseksi nautinnoksi kun kyse on seikoista, joita mikään ei enää kykene siirtämään yhdentekevien tosiasioiden sarjaan. Ja niille, joita kirjastot ja vanhat kirjat eivät kiinnosta, teos käy antropologisesta kenttätutkimuksesta oudon ihmislajin sielunmaisemaan.
Historialliset jaksot käsittelevät erityisesti legendaarisen Aleksandrian kirjaston tuhoutumisen ja uudelleensyntymisen historiaa sekä natsimiehityksen ajan kirjastoelämää Ranskassa. Molemmat tarinoita, joissa ulkoisen maailman levottomien mullistusten ja lukemisen hiljaisen maailman vastakkainasettelut ja rajapinnat tulevat esiin. Historiallisten jaksojen lomassa Goulemot muistelee omaa elämäänsä kirjastoissa. Vanhassa Ranskan kansalliskirjastossa istuskelleille Goulemot’n muistelot Rue Richelieultä nostavat mieleen melankolista nostalgiaa, jonka tuikkeessa aamuinen lukupaikan jonottaminenkin näyttäytyy patinoituneissa hopeakehyksissä.
Ranskan uudesta kansalliskirjastosta (Site François Mitterrand) kertovat jaksot tarjoavat Rue Richelieulle omistettujen jaksojen tavoin ornitologisen tarkkoja havaintoja kirjaston ja sen lukijoiden ja henkilökunnan elämästä. Tekijän nuivahko asenne uuden kirjaston arkkitehtuurin tuo tosin tässä kohdin tekstiin kriittisen sävyn. Goulemot’n arvostelusta voi hyvinkin olla myös eri mieltä. Vaikka olen itse kokenut Labrousten hoikkien pylväiden kannatteleman Rue Richelieun lukusalin jättämisen ja uuteen Tolbiacin jättikompleksiin siirtymisen traumana, en kuitenkaan tekijän tavoin tuomitsisi uuden kirjaston arkkitehtuuria. Goottilaisten katedraalien tavoin nimenomaan sisältä katsoen kauniissa rakennuksessa katedraalin vertikaaliseen avaruuden tuntuun yhdistyy luostarin puutarhan intimiteetti: se edustaa askeettista modernistista arkkitehtuuria kauneimmillaan. Tunnustan jopa pitäväni noista porrasaulan teräsverkkorakenteista, jotka Goulemot’ta kauhistuttavat.
Teos sisältää joukon historiallistesti kiinnostavia anekdootteja. Lukijalle selviää muun muassa, miksi Pierre Navillen teoksessa D’Holbach viitataan jatkuvasti saman teoksen eri laitoksiin. Vasemmistolaista Navillea jahtasivat sodan aikana Gestapo ja Vichyn hallituksen poliisi. Hän pakeni ns. vapaalle vyöhykkeelle, jossa hän oli pakotettu liikkumaan kaupungista kaupunkiin ja viettämään aikaansa turvallisissa ja hyvin lämmityissä paikoissa – kunnankirjastossa – ilman, että hän ehti koskaan lukea aloittamiaan teoksia loppuun samassa kirjastossa.
”Pyydämme kunnioittamaan hiljaisuutta”
Monet muutkin kirjan tarinat osoittavat, että kirjasto – kantaessaan historiaa pidemmällä aikavälillä ja sisältäessään kaiken maailman pahuudenkin dokumenteiksi neutralisoituneena – tarjoaa konkreettisen hiljaisuuden lisäksi ympäristön, johon ulkoinen kuohunta harvoin ylettyy. Joskus tämä etäisyys tietenkin saa traagisia sävyjä, kuten natsimiehityksen aikana elämän jatkuessa Kansalliskirjastossa ennallaan samalla kun eräät lukijat katosivat lukusalista. Pariisin 1968 toukokuun aikana Kansalliskirjasto jäi mellakoinnin ulkopuolelle: tilapäisen sulkemisen, muutaman lakon ja hierarkioihin kohdistuvien kritiikkien jälkeen kirjasto palasi tehtäväänsä ja alkoi kerätä tapahtumiin liittyviä painotuotteita, julisteita ja pamfletteja. Sen sijaan, että kapinoiva nuoriso olisi halunnut hyökätä kirjastoon ja tuhota painotuotteisiin tallennettua historiaa – mikä ei vallankumousten yhteydessä olisi ollut ennenkuulumatonta – se tuotti sitä lisää.
Kirjaston käyttäjien ja henkilökunnan välit näkyvät kirjassa molemmin puoleisen kunnioituksen ja yhteisen huolen – kirjojen ja niiden sisällöstä huolehtimisen – sävyttämänä hiljaisena sympatiana. Villit lakot Ranskan kansalliskirjastossa saattoivat tosin joskus rikkoa tämän harmonian: Goulemot muistelee tilannetta, jossa lukijat kieltäytyivät poistumasta lukusalista, kun kirjastoa oltiin sulkemassa lakon ajaksi. Heitä ei kuitenkaan tarvinnut kantaa ulos – tilanne laukesi, kun joku keksi sammuttaa valot.
Lukijalle, joka saattaa kirjaan uppoutuneena epähuomiossa kaivella korvakäytäviään kynällä, Goulemot’n kirjastojen lukijoista tekemät tarkat havainnot ovat samaan aikaan sekä huojentavia että levottomuutta herättäviä. Jälkimmäisiä siksi, ettei korviaan huoltava lukija yleensä tule ajatelleeksi, että joku toinen lukija saattaa juuri tällöin kohottaa katseensa kirjasta ja siirtyä havainnoimaan muiden kirjastossa istuvien toimia. Huojentavia Goulemot’n havainnot ovat sikäli, että muutkin näköjään tekevät mitä oudoimpia eleitä lukiessaan. Mutta kun kirjaston alkaa tuntea kodikseen, niin 80-vuotiaan garçonnen ele siirtää tekohampaat suusta pöydälle sujuu yhtä luontevasti kuin viereisellä paikalla olevan hämmentyneen väitöskirjantekijän siirtyminen nauramaan toiselle puolelle salia.
Ainoa kauneusvirhe kirjassa on se, ettei tekijä malta olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen esittämällä – etenkin kirjan loppupuolella – mielipiteitään, jotka ovat mielipiteille ominaiseen tapaan usein kiistanalaisia, ja sinänsä mielenkiinnottomia (perustelut ovat tietenkin asia erikseen). Mutta kun on kyse sydäntä lähellä olevista asioista, tältä kiusaukselta välttyminen vaatisi yli-inhimillisiä ponnistuksia – eihän siinä ole onnistunut tämänkään kirja-arvion kirjoittaja. Onhan kieltämättä niin, että sen, joka kirjastoja rakastaa, on vaikea suhtautua siihen liittyviin ilmiöihin viileästi. Ja objektiivisen asiallinen suhtautuminen kirjastoihin olisikin epäilemättä tuhoisaa: se saisi ne näyttämään hyödyttömiltä ja kannattamattomilta jäänteiltä ajalta, jolloin kulttuurilla ja sen säilyttämisellä oli vielä jonkinlaista itseisarvoa. Älkää unohtako laittaa kännykkäänne päälle kirjastosta poistuessanne.
Timo Kaitaro on filosofian historian dosenttina Helsingin yliopistossa.
