Menneen maailman jäljillä J. J. Tikkasen arkistoissa
Johanna Vakkari
Tikkasen arkistot
Käytössäni on ollut jossain määrin laajempi lähdeaineisto kuin aikaisemmilla tutkijoilla, sillä muutamat yksityisarkistot on tallennettu Suomen julkisiin arkistolaitoksiin vasta 1990-luvulla. Tärkeimmät käyttämäni lähdeaineistot sijaitsevat Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan taidehistorian oppiaineen kirjastossa, Kansalliskirjastossa ja Svenska Litteratursällskapetissa. Ensin mainittu J. J. Tikkasen arkisto (Hhtai JJT) sisältää konsepteja puheisiin ja luentoihin, käsikirjoituksia, muistikirjoja, luonnoskirjoja ja matkapäiväkirjoja, kirjeitä, kortistoja, valokuvia, grafi ikkaa sekä kommentein varustettuja muiden aikalaistutkijoiden artikkeleita. Laajin ammatillisen kirjeenvaihdon kokoelma on Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmassa oleva J. J. Tikkasen arkisto (HYK Coll. 242). Se sisältää noin 1500 Tikkaselle lähetettyä kirjettä, pääasiassa ulkomaisilta ja suomalaisilta taidehistorioitsijoilta, mutta myös taiteilijoilta liittyen hänen toimintaansa Suomen Taideyhdistyksen sihteerinä. Lisäksi siihen kuuluu pieni määrä Tikkasen lähettämiä kirjeitä sekä muiden kirjeenvaihtoa, asiakirjoja ja lehtileikkeitä.
Svenska Litteratursällskapetissa Helsingissä on Tikkasen kirjeenvaihtoa useissa eri arkistokokonaisuuksissa. Erityisen merkittäviä väitöskirjatyölleni ovat olleet Tikkasen estetiikan ja kirjallisuuden opettajan Carl Gustav Estlanderin (1834-1910) kirjearkistoon sisältyvät 60 kirjettä Tikkaselta, joissa tämä pohtii laajasti ja yksityiskohtaisesti taidehistoriallista suuntautumistaan.[8] Estlanderin kirjeenvaihto Tikkaselle on valitettavasti säilynyt vain pieneltä osin.[9] Tärkeitä ovat myös monet Tikkasen pitkiltä ulkomaanmatkoilta perheelle ja ystäville lähetetyt kirjeet.[10] Niissä hän ilmaisee mietteitään vapaampaan sävyyn kuin opettajalleen, ja ne täydentävät erinomaisesti edellä mainittuja, sillä monesti niissä käsitellään samoja kysymyksiä. Ne ovat rikastuttaneet muun muassa Tikkasen ja Estlanderin välisten suhteitten tarkastelua. Mielenkiintoisen aineiston muodostavat myös Tikkasen kirjoittamat ja häntä koskevat lehtiartikkelit. Niitä on tiedossani yli 600.
J. J. Tikkasen poikkeuksellisen mittavien ja rikkaiden arkistojen avulla on ollut mahdollista purkaa hänen työprosessiaan, ja tarkastella hänen ideoittensa kehittelyä. Valmiiden tutkimusten johtopäätökset ovat syntyneet niiden merkintöjen ja luonnosten avulla, joilla hän täytti lukuisat muistikirjansa ja niiden keskusteluiden pohjalta, joita hän kirjeissään kävi ulkomaisten tutkijakollegojensa kanssa. Kun tutkimuksissaan Tikkanen ilmaisee näkemyksensä synteettisesti ja kristallisoituina, arkistoaineisto antaa huomattavasti laajemman pohjan hänen ajatustensa taustojen ymmärtämiseen.
Kansalliskirjaston ammatillinen kirjeenvaihto valaisee sekä Tikkasen tutkimusten syntyprosessia että niitä ongelmia, joita hän joutui työssään kohtaaman. Yksi suuri ongelma 1800- ja 1900-luvun vaiheessa koski kuva-aineiston hankintaa, sillä monia taideteoksia ei ollut vielä kuvattu. Tämä puute näkyi selvästi Tikkasen erityisalueella, keskiajan taiteen parissa, sillä sen tutkimus tuli kunnolla akateemisen tieteen piiriin vasta 1890-luvulla. Kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Tikkanen perusti saksalaisen kollegansa Arthur Haseloffi n (1872-1955) kanssa valokuvien vaihtorenkaan, johon liittyi monia kansainvälisesti merkittäviä keskiajan tutkijoita. Heidän tavoitteenaan oli kuvauttaa vähän tunnettuja tärkeitä keskiajan teoksia, ja kierrättämällä kuvia tutkijalta toiselle, he edistivät merkittävällä tavalla koko alan tutkimusta. Valokuvista kuitenkin puuttuivat vielä 1800-luvulla värit, joten aina kun taidehistorioitsija oli tilanteessa, jossa hän aikoi puhua teoksen värityksestä tutkimuksessaan, mutta ei voinut kirjoittaa sitä valmiiksi teosten äärellä, hän joutui joko kirjaamaan värit muistiin tai laatimaan vesiväriluonnoksia.
Ulkomailla matkustaessaan Tikkanen työskenteli tiivistahtisesti ja tutustui Euroopan eri arkistoissa ja museoissa satoihin kuvitettuihin käsikirjoituksiin. Kotimaassa hän muovasi kirjoitettujen ja piirrettyjen matkamuistiinpanojensa ja valokuvien pohjalta havaintonsa julkaisuiksi käyttäen viitekehyksenään uutta ja nopeasti laajenevaa keskiajan taidetta koskevaa tutkimuskirjallisuutta. Kirjeessään Estlanderille Villierssur- Meristä, Ranskasta syksyllä 1886 Tikkanen sanoo tehneensä edellisen vuoden lopussa alkaneella matkallaan jo yli 1000 piirrettyä muistiinpanoa. [11]
Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen J. J. Tikkasen arkistossa on 46 luonnos- ja muistikirjaa. Tikkanen on vaihdellut jäljentämistekniikkaansa kohteen mukaan. Eniten hän on piirtänyt lyijykynällä ja tussilla, mutta myös akvarelli- ja guassiväreillä sekä näitä tekniikoita yhdistelemällä. Teosten ilmaisu ja viimeistely vaihtelevat paljon. Kun yksinkertaisemmat muistiinpanot ovat piirroksia, jossa aihe on hahmoteltu nopeasti pääasiassa ääriviivoilla ja ilman varjostuksia, toisessa päässä ovat hienosti ja viimeistellysti toteutetut tussi- ja lyijykynätyöt, joissa Tikkanen on onnistunut tavoittamaan hämmästyttävän tarkkasilmäisesti eri taiteilijoiden viivan- ja valöörinkäytön tai vesiväriluonnokset, jotka pienestä koostaan huolimatta osoittavat nyansoidusti alkuperäisen teoksen värinkäytön. Muistikirjoista tuli Tikkaselle dokumentointivälineitä, jotka auttoivat häntä hallitsemaan tutkimusmateriaaliaan. Kuvien lisäksi ne sisältävät kirjoitettuja huomioita, jotka ovat yleensä ruotsikielisiä tai pikakirjoituksella tehtyjä.[12]
Arkistotutkimuksesta
Kuten kaikki arkistotyö, myös J. J. Tikkasen aineiston selvittäminen useista lähteistä on ollut aikaa vievää, suuri palapeli, jonka osaset ovat hajallaan, tässä tapauksessa useissa eri arkistoissa. Samalla se on osoittautunut palkitsevaksi ja mielenkiintoiseksi. Väitöskirjassani pystyin hyödyntämään vain pientä osaa kaikesta säilyneestä tietomäärästä, koska jouduin rajaamaan pois muun muassa suuriman osan henkilö- ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisesta materiaalista. Kokonaisuudessaan Tikkasen arkistojen avulla saa erinomaisen käsityksen siitä millaista taiteen tutkijan elämä oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa ja Euroopassa. Sen pohjalta voisi tutkia sivistyneistön lomanviettotapoja, matkoja, taidehistorian kansainvälisen yhteisön suhteita ja toimintatapoja ja paljon muuta. Se tarjoaa myös mielenkiintoisen panoraaman ajan suomalaiseen tieteen, taiteen ja kulttuurin maailmaan.
Johanna Vakkari(FT)työskentelee Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineessa. Hän on erikoistunut Italian taiteeseen sekä taidehistorian historiaan ja metodologiaan. Väitöskirjansa lisäksi hän on julkaissut mm. oppikirjan Lähde ja silmä. Kuvataiteen tuntemuksen historiaa ja perusteita. (2000, 2.p. 2006).
< edellinen sivu | seuraava sivu >
