Kirjakauppojen historian etsintä
Jyrki Hakapää
Kirjakauppiaiden jäljillä
1800-luvun lopussa kirjoittamassaan oppaassa A.B.C. för dem som egna sig åt bokhandel pitkän uran kustantaja-kirjakauppiaana tehnyt Gustaf Wilhelm Edlund neuvoi kauppiaita pitämään monenlaista tilikirjaa. Tarpeellisia olivat: "kalustokirja, kommissionikirja (kymmeneksi vuodeksi), faktuurakirja, palautuskirja (viideksi tai kymmeneksi vuodeksi), tilauskirja, jatkokirja, aikakaus- ja päivälehtikirja, maksuunpanokirja, kassakirja, pääkirja." Eikä Edlund edes mainitse jokapäiväistä kirjeenvaihtoa, mitä kirjakauppiaat kävivät niin kirjojen hankkimiseksi kuin myymiseksikin. Opettavainen luettelo saattoi olla kaukana jokapäiväisen kirjanpidon tasosta. Silti harvat säilyneet kustantajien ja kirjakauppiaiden liiketoiminnan tuottamat arkistot yllättävät tämän päivän historiantutkijoita sekä koollaan että viittauksillaan alkuperäisen arkistokokoelman materiaalin monipuolisuudesta.
Lukiessani Edlundin opasta en voi olla tuntematta pientä ärtymystä. Ennen Suomen Kustannusyhdistyksen perustamista vuonna 1858 toimineista vajaasta kuudestakymmenestä kirjakaupasta vain kolmella on nykyään omat arkistokokonaisuutensa julkisissa arkistoissa. Nekin ovat pahasti aukollisia. Historiantutkijan on sinänsä täysin turha valittaa kadonneiden lähdekokonaisuuksien perään. Lähteiden hajanaisuuden ja puutteellisuuden hyväksyminen sekä vaillinaisuuden muodostamien aukkojen kursiminen kokoon ovat koko tutkimusalan perustavia piirteitä.
Harvojen varhaisten kirjakauppojen arkistokokoelmien säilyminen on ollut pikemminkin hyvän onnen kuin suunnitelmallisen arkistointityön tulosta. Vuosina 1814-1831 ensin Turussa ja sittemmin Helsingissä kirjakauppaa pitäneen Friedrich Anton Meyerin kirjekokoelma löytyi toisen maailmansodan alla Kaivopuiston varrella seisoneen talon purkutöiden yhteydessä. Työnjohtaja piti kokoelmaa kotonaan lähes vuosikymmenen verran, kunnes antoi sen Kansalliskirjaston kokoelmiin. Helsingissä vuonna 1823 perustetun Waseniuksen kirjakaupan kirjekokoelmia on päätynyt osaksi Kansalliskirjastoon, osaksi Svenska litteratursällskapetin haltuun bibliofi ilien lahjoituksina, viimeksi 1950-luvun alussa. Sattumalta Kansalliskirjastoon päätyneet kokoelmat eivät ole herättäneet juuri minkäänlaista kiinnostusta. Olof Mustelin käytti F. A. Meyerin kokoelmaa heti niiden saavuttua Kansalliskirjastoon. Hänen Meyeristä kirjoittamansa artikkelin jälkeen aineisto unohtui kokonaan. Se sai rauhassa homehtua. Vasta Kansallisarkiston muutama vuosi sitten erinomaisesti toteuttama konservointi teki kokoelmasta jälleen lukukelpoisen.
Waseniuksen suvun satoja arkistolaatikkoja käsittävä kokoelma tarjoaa materiaalia monipuoliseen 1800-luvun elämän tutkimiseen. Esimerkiksi Kai Häggman on käyttänyt sitä perhehistorian selvittämiseksi. Merkittävä osa kirjemateriaalista koostuu liikemies Gustaf Otto Waseniuksen kirjeenvaihdosta. Niin kirjakauppias, kustantaja ja kirjapainon omistaja kun hän olikin, näidenkään liiketoimien tarina ei löydy helposti. Niitä on etsittävä Waseniuksen muiden monitahoisten liiketoimien seasta, laatikko laatikolta ja kirje kirjeeltä.
Waseniuksen arkistomateriaalin jakautuminen neljän eri kirjaston ja seuran - Kansalliskirjaston, Svenska litteratursällskapetin, Åbo Akademis bibliotekin ja Turun yliopiston kirjaston - haltuun hankaloittaa tutkimusta. Kansalliskirjasto ja Svenska litteratursällskapet pitävät hallussaan pääosaa jäljelle jääneestä kirjeenvaihdosta. Turun yliopiston kirjaston hallussa on kirjakaupan kuittimateriaalia, eli satoja ja taas satoja irrallisia tilaus- ja lähetysluetteloita.
Alun perin nämä aineistot ovat olleet yksi kokonaisuus. Useassa Helsingistä löytyvässä kirjeessä viitataan mukana matkaavaan tilaus luetteloon tai tiliselvitykseen. Nämä luettelot on todennäköisesti jo kirjakaupassa irrotettu saate kirjeestään. Kahteen eri kokoelmaan hajotettujen lähteenpuolikkaiden yhdistäminen ei enää onnistu kovinkaan hyvin. Jäljelle jää kasa fragmentteja. Kansalliskirjasto tekee tällaisen työn kuitenkin hankalaksi suhtautuessaan penseästi nykyaikaisen historiantutkijan keskeisen työskentelyvälineen, digitaalisen kameran, luontevaan käyttöön. Kuvaamisen sallivissa olosuhteissa näiden lähdekokonaisuuksien vertailu myös Kansallisarkistossa säilytettäviin sensuurihallinnon maahantuonnista kokoamiin kirjaluetteloihin tarjoaisi uusia tutkimusmahdollisuuksia.
