Vapaakappalelain tarkoitusta etsimässä
Pekka Heikkinen
Tämä Kansalliskirjasto-lehden numero on omistettu vapaakappaletoiminnalle sen kunniaksi että ensimmäisen kotimaisen vapaakappalesäännöksen voimaantulosta on helmikuussa 2007 kulunut tasan 300 vuotta. Kuten teemanumeron artikkeleista ilmenee, vapaakappalesääntelyn historia maassamme on ollut pitkä ja monivaiheinen. Voisi jopa sanoa, että 300-vuotias vanhus on taipaleellaan heittänyt parikin reipasta kuperkeikkaa.
Kansalliskirjaston erityisrooli kulttuuriperinnön vaalijana perustuu vain ja nimenomaan vapaakappalelakiin. Ilman vapaakappalelakia ei olisi kansalliskirjastoakaan. Laki asettaa kuitenkin jo ensimmäisessä säännöksessään kirjastolle kiperän tasapainotustehtävän: miten on mahdollista yhtä aikaa sekä turvata kulttuuriperinnön säilyminen, että tarjota sitä mahdollisimman kattavasti kaikkien tarvitsijoiden käytettäväksi.
Nykyisen vapaakappalelain perusajatuksena on turvata kansallisen kulttuuriperinnön säilyminen tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käytettäväksi. Tästä näkökulmasta on ehkä yllättävää, että vapaakappalesääntelyn alkujuuret juontuvat pikemminkin itsevaltiuden ja jopa sensuurin aikaan. Sen valvominen, ettei vahingollisina pidettyjä kirjoituksia levitetty, kuului alkujaan kirkolle. Kirjapainotaidon keksimisen jälkeen tämä tehtävä siirtyi ensin kuninkaalle ja myöhemmin edelleen valtiolle. Sama pätee muuten myös vapaakappalelain aikalaiseen ja pitkäaikaiseen kumppaniin, eli tekijänoikeuslakiin. Yksittäiset taiteilijat saivat oikeudet teoksiin juuri sen vuoksi, että tämä järjestely helpotti rangaistavien syyllisten löytämistä - jos joku siis tyhmyyksissään hairahtui itsevaltiasta loukkaavaan kirjoitteluun.
Toinen merkittävä käänne vapaakappalesääntelyn historiassa tapahtui siirryttäessä oikeuksista velvoitteisiin. Merkantilismin aikana joukkoviestintää oli ohjailtu myöntämällä soveliaille ja riittävän luotetuille tahoille etuoikeuksia (eli privilegejä) kirjapainotoiminnan harjoittamiseen. Tämä historiallinen tausta kaikuu edelleen kirjastojen arkikielessä, ja puheessa "vapaakappaleoikeuksista". Nykyinen laki on juridiselta luonteeltaan pikemminkin kirjapainoille ja tallenteiden valmistajille asetettu velvoite toimittaa tietty määrä kappaleita kirjastoille.
Kirjastoammattilaistenkin on joskus hieman työlästä pysytellä mukana historian muutoksessa. Tämä ilmenee ambivalenttina asenteena suhteessa tiedon ja tutkimuksen vapauteen. Tekijänoikeuslain muutoksesta viime syksynä väiteltäessä kirjastot seisoivat tiukasti rintamassa MP3-nuorison kanssa, puolustamassa tiedon vapaata liikkuvuutta ja käyttäjien oikeuksia. Monien saattaa kuitenkin edelleen olla vaikeaa hyväksyä ajatusta siitä, että kirjaston kokoelmat ovat pääsääntöisesti julkisia asiakirjoja, joihin kenellä tahansa tulee olla vapaa pääsy. Ehkäpä vapaakappalelain syntyaikojen viranomaishenki nostaa tässä päätään...
Kaiken kaikkiaan voinee sanoa, että 300- vuotias vapaakappaleaate on ikäänsä nähden nuorekas ja hyvässä iskussa. Säilyttääkseen elinvoimaisuutensa myös digitaalisessa tulevaisuudessa se kuitenkin kaipaisi jo kipeästi sitä kasvojenkohotusta, jota valtion rahakirstun vartijat vuosien varrella ovat jo useaan otteeseen lupailleet.
Ja tasapainottelu jatkuu...
Pekka Heikkinen on kansalliskirjaston lakimies.
