Rotundassa olleet näyttelyt
4.2.-9.5.2012
Arktinen puritaani. Kursistuksia Yrjö Kilpisen liedien maailmaan.
Rotundassa
Yrjö Kilpinen 120 vuotta (4.2.1892 – 2.3.1959)
Näyttelyn on suunnitellut kapellimestari Erkki Pullinen.
Säveltäjän elämänkaarta ja tuotantoa esitellään käsikirjoituksin, painetuin nuotein, valokuvin, lehtileikkein, äänittein ym. dokumentein.
Esillä on myös ensimmäinen valikoima nuotteja Suomen Kulttuurirahaston tukemasta hankkeesta, jonka tarkoituksena on painattaa Kilpisen julkaisemattomat liedit, noin 350 sävellyskäsikirjoitusta Kansalliskirjaston kokoelmasta. Toimittaja Erkki Pullinen, kustantaja Sulasol.
Yhteistyössä: Yrjö Kilpinen -seura», Sibelius-Akatemia, Sibelius-museo (Turku) ja Kansalliskirjasto.
Arktinen puritaani – siinä kuvaus, joka selkeästi pelkistää olennaisimman Kilpisen tavasta hahmottaa ja luoda musiikkia. Sen luoja on Seppo Nummi, Kilpisen työtoveri ja ystävä ja tiettävästi ainoa sävellysoppilas, joka näin taitavasti luonnehtii säveltäjän tuotannon peruslinjoja. Arktinen on yleisellä tasolla ymmärrettävissä säveltäjän tiettynä karuutena, yksinkertaisuutena, pelkistyneisyytenä ja tietenkin myös viittauksena hänen suosittuihin Tunturilauluihinsa. Puritaanisuus taas tarkoittaa henkisemmellä tasolla samanlaista pelkistämistä, kaiken epäolennaisen karsimista.
Yrjö Kilpinen (4. 2. 1892 – 2. 3. 1959) oli maineensa kukkuloilla 1930-luvulla. Hänen liedejään laulettiin paitsi Suomessa myös eri puolilla Eurooppaa; eniten Saksassa ja Englannissa. Saksalaisella kielialueella opiskellut Kilpinen oli omaksunut saksan kielen ja saanut myös kosketuksen germaaniseen kulttuurin, varsinkin saksan kieliseen lied-musiikkin, jonka perinteen jatkajana häntä yleisesti pidetään. Suomi ja ruotsi olivat hänelle tuttuja jo lapsuudesta lähtien, ja näihin kieliin hän sävelsi laajan lied-tuotantoonsa, peräti 803 kappaletta. Suuri saksalainen Das deutsche Lied -teos mainitsee luettelossaan vain viisi nimeä todella suurina liedsäveltäjinä, nimittäin Franz Schubertin (1797 – 1828), Robert Schumannin (1810 – 1856), Johannes Brahmsin (1833 – 1897), Hugo Wolfin (1860 – 1903) ja – Yrjö Kilpisen (1892 – 1959).
Kilpisen tapa lähestyä säveltämiensä runojen ydintä on tarkempaa, käytössä oleva kielen rytmejä ja korkosuhteita kunnioittavampaa kuin useilla kollegoillaan. Erityisen tärkeää hänelle on avata kuulijalle portit runoilijan alkuperäiseen maailmaan. Koska hän kirjoittaa varsin yksinkertaista satsia, on laulajan ja pianistin vastuu suuri, ilman massiivisten, joskus ulkokohtaisten päälleliimattujen tehokeinojen tukea on esittäjien löydettävä olennaiset tulkinnalliset asiat, joiden varassa musiikki elää ja tavoittaa kuulijansa.
Näyttelyn perustana on planssien tarjoama sarja kurkistuksia Kilpisen ja hänen liediensä maailmaan. Materiaalin laajuuden vuoksi ei minkäänlainen täydellisyys ole mahdollista. Mahdollista on vain näyttää joitakin kurkistuksia. Vitriineissä on valikoima konserttiohjelmia, käsikirjoituksia luonnoksina ja valmiimpina, painettuja nuotteja, lähteenä käytettyjä runokokoelmia, Kilpisestä kirjoitettuja kirjoja ja hänen musiikkiaan käsitteleviä lehtileikkeitä. Kosketusnäytöstä avautuu kuultavaksi Kilpisen puhe Sibeliuksen hautajaisissa ja valikoima liedien levytyksiä. Tietokoneelle avautuu Sibelius-Akatemian LAURA-tietokannasta (www.siba.fi/laura) hänen saksan-, ruotsin- ja englannin kielisten laulujensa tekstejä suorasanaisine käännöksineen. Vapaasti saatavilla 6. kerroksessa löytyy mm. selailukappaleita uusista nuoteista ja Tarja Taurulan toimittamasta teosluettelosta, Suomalaisen laulu-akatemian neuvokit suomen- ja ruotsinkielisten liedien ääntämisestä ja tekstien sisällöistä näitä kieliä taitamattomille.
Tämä näyttely on osa suurempaa projektia. Ennen sen avautumista järjestettiin Kansalliskirjaston auditoriossa seminaari aiheesta Yrjö Kilpinen – saksalaisen lied-perinteen jatkaja. Se oli suunnattu pääsääntöisesti ammattimuusikoille; puheenjohtaja Gustav Djupsöbacka ja alustajat Jaakko Kortekangas ja Ilmo Ranta ovat kaikki rautaisia liedin ammattilaisia.Yrjö Kilpisen laajasta liedtuotannosta uinuu noin 350 laulua vielä toistaiseksi ruususenunta Kansalliskirjaston uumenissa. Kulttuurirahaston tuella valmistelee niiden julkaisua säveltäjän nimikkoseuran piiristä kasvanut työryhmä Erkki Pullinen, Kristian Attila ja Ilkka Vallinoja. Ensimmäinen vihko, joka sisältää Erik Blombergin runoihin sävelletyt opusnumerottomat liedit, on selailtavissa näyttelyn 6. kerroksessa. Koko projekti valmistuu parin vuoden kuluessa ja ilmestyy Sulasolin kustannuksella.
9.9.2011 – 16.1.2012
Ensipainoksia ja lastujen kuvituksia
Juhani Aho 150 vuotta
Juhani Ahon (1861–1921) kirjailijanura jatkui neljä vuosikymmentä. Kansalliskirjasto juhlistaa kirjailijan syntymän 150-vuotisjuhlaa näyttelyllä, jossa on esillä Ahon tuotannon ensipainokset professori Heikki A. Reenpään Kansalliskirjastolle v. 2004 lahjoittamasta 20 000 Fennica-nidettä sisältävästä kokoelmasta.
Näyttelyn toisena teemana ovat kuvitetut lastukokoelmat, joista uusin on taiteilija Raimo Sallisen kuvittama teos: Valikoima lastuja. Näyttely esittelee Sallisen alkuperäiset lyijykynäpiirrokset.
Nuori Juhani Aho aloitti kirjailijantyönsä realismin hengessä 1880-luvulla. Lyhyiden kertomusten jälkeen ilmestyivät hyvin aikaa kestäneet romaanit Rautatie ja Papin tytär, laaja novelli Hellmannin herra ja pienoisromaani Helsinkiin. Kirjailijankuvaa laajensi kohuttu romaani Yksin, josta näkyvät ranskalaiset vaikutteet. Taitonsa naisen tunteiden ja mielenliikkeiden kuvaajana Aho osoitti Papin rouvassa. Teos jatkoi Papin tyttärestä tutun Ellin tarinaa.
Kokonaan toisenlaiseen aihepiiriin, pakanuuden ja kristinuskon taisteluun Aho syventyi myyttis-historiallisessa romaanissa Panu. Vuosisadan vaihteessa kirjailija tunsi velvollisuutensa muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Näin syntyivät poliittisten lastujen kokoelmat Katajainen kansani I–II ja lentolehtisinä ilmestyneet nopeat ja terävät reaktiot routavuosien tapahtumiin. Levottomat ajat saivat Ahon hakeutumaan vielä uudelleen historiallisiin aiheisiin, tällä kertaa kansallisen ja uskonnollisen heräämisen aikaan: laaja kaksoisromaani Kevät ja takatalvi valmistui 1906.
Ahon elämän viimeiseen vuosikymmeneen kuuluvat tunnettu kolmiodraama Juha, merelliseen ympäristöön sijoittuva Omatunto, maailmansodan kuohujen keskellä syntynyt Rauhan erakko ja vihdoin kirjailijan taiteellinen tilitys Muistatko–? Kansalliskirjailijan viimeiseksi teokseksi jäi kalastuskirjallisuutemme klassikko Lohilastuja ja kalakaskuja.
Lastuja, lyhyitä proosakertomuksia, Aho kirjoitti koko kirjailijanuransa ajan, yhteensä kymmenkunta kokoelmaa. Niiden merkitys suomalaisen novellin kehitykselle on kiistaton. Kirjailijan aikalaisista tunnettuja lastujen kuvittajia olivat mm. Eero Järnefelt, Pekka Halonen ja Ahon taiteilijapuoliso Venny Soldan-Brofeldt. Myöhempiin kuvittajiin kuuluu mm. Björn Landström. Juhlavuoden uudessa, WSOY:n julkaisemassa lastukokoelmassa taiteilija Raimo Sallisen tunnelmalliset lyijykynäpiirrokset tulkitsevat lastujen herkkiä maisemakuvauksia ja antavat kasvot persoonallisille hahmoille: ukoille, akoille, ketuille, sonneille.
Näyttelyn asiantuntijat ja käsikirjoittajat ovat tietokirjailijat Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila, jotka ovat kirjoittaneet kirjan Juhani Aho. Vastakohtien tasapainoa.
Näyttely on järjestetty yhteistyössä WSOY:n kanssa.
Näyttelyyn liittyen järjestetään Kansalliskirjastossa kaksi lastumatineaa: 16.11. klo 17 Kantaaottavat ja keskustelevat lastut, lukijana lausuja Eino Kaikkonen ja alustajana Anne Helttunen sekä 30.11. klo 17 Jouluiset lastut, lukijana Eino Kaikkonen ja alustajana Tuula Uusi-Hallila.
9.6. - 1.9.2011
Nainen punaisessa maalaustakissa
Kuvia taiteilija ja matkailun edistäjä Esther Hjelt-Cajanuksen (1879-1959) elämästä mm. kirjeiden, akvarellien, muistiinpanojen ja kirjojen valossa.
Näyttelyn suunnittelu: tutkija Marjut Hjelt
Esther Hjelt-Cajanus on yksi niistä suomalaisista 1800-luvun lopulla syntyneistä naistaiteilijoista, joista ei tiedetä paljoakaan. Yksi syy unohdukseen lienee se, että tuon ajan naisen ihanne oli palvella ja tukea perhettä ja aviomiestä. Jos nainen meni naimisiin, hänen tuli asettaa perhe etusijalle ja silloin aktiivinen taiteilijan työ sai jäädä. Näin kävi useille naisille, myös Esther Hjelt-Cajanukselle.
Nuori Esther Hjelt olisi halunnut opiskella luonnontieteitä tai musiikkia. Isän, professori Edvard Hjeltin toive kuitenkin oli, että vanhimmasta tyttärestä tulee kuvataiteilija. Koska opinnot Taideyhdistyksen piirustuskoulussa lähtivät hyvin käyntiin, Esther Hjeltin kiinnostus kuvataiteita kohtaan syveni. Opintomatka Saksaan ja Italiaan vahvisti hänen haluaan tulla taiteilijaksi. Avioliitto metsänhoitaja Werner Cajanuksen (1878-1919) kanssa asetti kuitenkin koti- ja ansiotyöt etusijalle, niinpä Esther Hjelt-Cajanus tunnetaan paremmin lastenkirjojen ja -lehtien kuvittajana.
Viimeisinä elinvuosinaan Werner Cajanus toimi diplomaattina Ruotsissa ja Tanskassa, joten Esther Hjelt-Cajanus teki toimisto-, käännös- ja edustustöitä Suomen lähetystöissä. Werner Cajanuksen yllättävän kuoleman jälkeen Esther Hjelt-Cajanus palasi Helsinkiin, jossa hän vuonna 1923 sai työpaikan matkatoimiston johtajana. Tämä tehtävä, Esther Hjelt-Cajanuksen monipuolinen kielitaito ja kulttuurielämän laaja tuntemus vaikuttivat siihen, että hänet kutsuttiin Tukholmaan perustamaan Suomen matkailua edistävä toimisto vuona 1925. Toimiston tehtäväkuvasta tuli pian hyvin monipuolinen, eikä ollut juurikaan sitä inhimillisen elämän aluetta, jossa toimisto ja sen johtaja, tohtorinna Hjelt-Cajanus, ei olisi antanut apuaan. Sotavuosina erityisesti sotalapset olivat keskeisenä avun kohteena.
Esther Hjelt-Cajanus eli elämänsä viimeiset 33 vuotta Tukholmassa. Hän maalasi vielä jonkin verran, mutta ennen kaikkea hän kirjoitti kirjoja ja artikkeleita suvustaan ja kokemuksistaan. Hän lahjoitti isänsä, miehensä ja omia aineistojaan – koska hänellä ei ollut perillisiä – mm. Helsingin yliopiston kirjastoon (nykyiseen Kansalliskirjastoon), Museovirastoon, Kansallisarkistoon ja Åbo Akademin kirjaston arkistoon. Hän halusi aineistojen säilyvän jälkipolville ja kertovan, millaisia hän ja hänen lähipiirinsä olivat olleet.
Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa oleva Esther Hjelt-Cajanuksen aineisto, joka kuuluu osana laajaan Hjelt-suvun arkistoon, on mittava ja monipuolinen. Koska kokoelman helmiä ovat Esther Hjelt-Cajanuksen akvarellit, ne ovat saaneet runsaasti tilaa näyttelyssä. Näyttelyn kirjat ja lehdet ovat kirjaston Kansalliskokoelmasta ja Brummerianasta. Näyttelyaineistoja täydentävät yksityisomistuksessa olevat maalaukset ja asiakirjat sekä Museoviraston historiallisessa kuvakokoelmassa oleva Esther Hjelt-Cajanuksen maalaus Hjelt-suvusta.
Lämpimät kiitokset erityisesti Esther Hjelt-Cajanuksen sukulaisille Kaj Laurmaalle, Anna ja Seppo Perälälle sekä Päivi Savoselle aineistojen lainasta ja niitä koskevista tiedoista sekä tuusulalaisille Matti ja Tuomo Karille mahdollisuudesta saada kuvata Esther Hjelt-Cajanuksen 16-vuotiaana maalaamat muotokuvat. Kiitos myös kaikille muille, joiden antamat tiedot ovat auttaneet kokoamaan kuvaa Esther Hjelt-Cajanuksen vaiheikkaasta elämästä, johon tässä näyttelyssä luodaan vain suppea katsaus.
15.3.-4.6.
MUSIIKKITIEDE SUOMESSA
Musiikkitieteellinen seura 100 vuotta
Näyttelyn suunnittelu: prof. Eero Tarasti, prof. Pirkko Moisala, amanuenssi Irma Vierimaa, tutkija Seija Lappalainen, tutkija Jukka Tiilikainen, opiskelijat Jaani Länsiö, Tuomas Niemelä ja Anna-Leena Rysä.
Musiikkitiede Suomessa - Sadan vuoden saavutukset
Eero Tarasti
Suomalainen musiikkitiede on värikäs panoraama, arvostettu tutkimusala ja keskeinen osa käytännön musiikkielämää. Sen akateeminen harjoitus yliopistoissa alkoi jo Turun Akatemiassa, mutta on viime vuosina kasvanut väitöskirjojen virraksi kaikissa alan laitoksissa. Kun tutkimus tuli Sibelius-Akatemiaan alkoi Martin Wegeliuksen unelma sivistyneestä muusikosta toteutua. Suomalainen musiikkitiede oli alun pitäen kansainvälistä, ensimmäiset väitökset Helsingin yliopistossa olivat saksankielisia (I. Krohn, A. Launis). Tämä kansainvälinen suuntaus on sittemmin vain voimistunut ja monet kotimaiset tutkijamme ovat alojensa kaikkialla tunnettuja huippuja.
Mutta musiikintutkimusta ovat myös muut kuin yliopistoissa julkaistut teokset, elämäkerrat, historiat, oppikirjat. Niiden kautta musiikkitiede vaikuttaa suoraan musiikkielämään ja yhteiskuntaan. Erik Tawaststjerna aloitti musiikkitieteen popularisoimisen mediassa. Musiikkitieteilijät eivät jää työttömiksi, pikemminkin heidät viedään työelämään ennenaikaisesti. Mutta väitöskirjoja ei tehdä viran saamiseksi, vaan niihin pyritään elämän keskeisenä henkisenä tavoitteena. Paitsi että suomalaiset ovat erityisen musikaalisia, heillä on taipumus pohdiskeluun; siksi luonnollisesti musiikkiakaan ei täällä vain harjoiteta, vaan sen perusteita mietitään ja sitä kautta uudistetaan.
Intohimona Disney-keräily
21.10.2010 – 26.2.2011
Poimintoja Pentti Hauhialan Kansalliskirjastolle lahjoittamasta Disney-kokoelmasta, joka on lajissaan Suomen suurimpia. Aineisto sisältää Disney-aiheista kirjallisuutta, lehtiä ja muita painatteita, audiovisuaalista aineistoa sekä esineistöä. Näyttelyaineiston on koostanut Heikki Kaukoranta.
Poimintoja maan suurimmaksi arvioidusta Disney-kokoelmasta Rotundassa 21.10. alkaen
Tunnettu Disney-keräilijä Pentti Hauhiala lahjoitti alkusyksystä pääosan Suomen suurimmaksi arvioidusta Disney-kokoelmastaan Kansalliskirjastolle. Merkkitapausta juhlistettiin keskiviikkona 20.10.2010 järjestetyssä lahjoituksen luovutustilaisuudessa.
Kansalliskirjaston asiakkaat ja muu yleisö pääsevät tutustumaan lahjoitukseen torstaista alkaen, kun poimintoja siitä asetetaan esille Rotundan 3.–6. kerrokseen. Intohimona Disney-keräily -näyttelyn (21.10.2010–31.1.2011) on koonnut Kansalliskirjastosta muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt kirjastonhoitaja Heikki Kaukoranta yhteistyössä Kansalliskirjaston kulttuuritoiminnan kanssa. Kaukoranta tunnetaan erityisesti sarjakuvahistorioitsijana ja sarjakuvien suomentajana. Hän on vaikuttanut pitkään ja keskeisesti myös Suomen sarjakuvaseurassa.
Rotundan kuudennessa eli ylimmässä kerroksessa on nähtävänä Hauhialan keräämää esineistöä: muun muassa Disney-hahmoihin perustuvia leluja, naamioita, kodin ja kirjoitustarvikkeita sekä tekstiilejä. Esillä on myös muutama Pentti Hauhialan itse koostama, omintakeinen Disney-aiheinen asetelma.
Alempien kerrosten vitriineihin on poimittu äänitallenteita ja pienpainatteita, elokuvia ja muuta liikkuvan kuvan materiaalia, 1950-luvun Aku Ankkoja, muita sarjakuva- ja tarinakokoelmia,
Disney-aiheisia kirjoja ja tutkimuskirjallisuutta sekä aikakauslehtiä. Näyttely on maksuton ja sinne on vapaa pääsy tutkimuskirjaston aukioloaikoina.
Aineiston luetteloinnin jälkeen Pentti Hauhialan Disney-kokoelma on normaalisti tutkijoiden ja muiden aiheesta kiinnostuneiden käytettävissä. Kaikkineen se sisältää tuhansittain Disney-aiheisia kirjoja, lehtiä, videoita, levyjä ja muuta esineistöä.
Vaikka uutta nimikkokokoelmaa säilytetään Kansalliskirjastossa kokonaisuutena, lähitulevaisuudessa on tarkoitus neuvotella sen joidenkin osien sijoittamisesta muihin kansallisiin muistiorganisaatioihin.
* * * *
Lisätietoja Lisätiedot lahjoituksesta:
kokoelmapäällikkö Sinimarja Ojonen, Kansalliskirjasto/tutkimuskirjasto,
p. (09) 191 24508
Lisätiedot näyttelystä:
kulttuurikoordinaattori Inkeri Pitkäranta, Kansalliskirjasto/kulttuuritoiminta,
p. (09) 191 22738 tai 050 302 7238, tai
näyttelyn kokoaja, sarjakuvahistorioitsija Heikki Kaukoranta,
p. (09) 436 3442 tai 040 745 6246
5.3. – 4.10.2010
Kalevalaa monessa muodossa
Rotunda 3-5 krs
Kansalliskirjasto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura juhlivat 175-vuotiasta Kalevalaa ja ikiaikaista kanteletta.
Näyttely Kalevalaa monessa muodossa Kansalliskirjaston Rotundassa 25.3.– 25.9.2010, avajaistapahtuma pidettiin keskiviikkona 24.3. klo 17 Kupolisalissa. Professori Heikki Laitinen kertoi runolaulajien Kalevalasta ja kanteletaiteilija Eija Kankaanranta esitti mm. Jukka Linkolan ja Harri Wessmanin ja Jean Sibeliuksen sävellyksiä.
Näyttelyssä Kalevalaa monessa muodossa on pääosassa kirja. Kalevala on innoittanut kuvataiteilijoita ja säveltäjiä, teatterintekijöitä ja tanssijoita. Tässä näyttelyssä on keskiöön nostettu kansalliseepos ensimmäisessä olomuodossaan, kirjana. Pääosa esillä olevista teoksista on professori Heikki A. Reenpään Kansalliskirjastolle vuonna 2004 lahjoittamasta 20 000 Fennica-nidettä käsittävästä Reenpää-kokoelmasta.
Näyttely Kalevalaa monessa muodossa jakaantuu kolmeen osaan. Ensin esitellään Lönnrotin toimittamat Kalevalat 1835, 1849 ja 1862 ja Kalevalan ensimmäisen kustantajan SKS:n Kalevaloita sekä muita suomalaisten kustantajien Kalevaloita. Kalevala on edelleen käännetyin suomalainen teos. Yksi osa näyttelystä onkin omistettu erikielisille Kalevalan käännöksille ruotsista tamiliin. Lopuksi näyttelyssä esitellään kalevalaista runoutta ja Kalevalan esitöitä, siis aikaa ennen Kalevala-eeposta.
Näyttelyn Kalevalaa monessa muodossa oheistapahtumat on ideoitu kanteleen ja laulun ympärille, koska kalevalaista runoutta esitettiin alun perin laulamalla.
* * *
Kalevala ja kantele -konsertti keskiviikkona 7.4. klo 18 Kupolisalissa
Professori Heikki Laitinen johdattelee konserttiin kertomalla Kalevalan kanteleesta. Konsertissa kuullaan sekä vanhaa että uutta kantelemusiikkia.
Esiintyjät: Timo Väänänen, kantele, Anna-Kaisa Liedes, laulu, Kristiina Ilmonen, puhaltimet.
* * *
Kansanrunot, Kalevala ja maailman eepokset -luento keskiviikkona 14.4. klo 17 Auditoriossa, os. Yliopistonkatu 1
Arkistotutkija, FT Irma-Riitta Järvinen kertoo kansanrunoista Kalevalan takana, esimerkkinä Aino-runot ja arkistonjohtaja, dosentti Lauri Harvilahti Kalevalasta maailman eeposten joukossa.
Tilaisuudet on toteutettu Kansalliskirjaston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteistyönä.
Lisätietoa:
www.kansalliskirjasto.fi
www.finlit.fi/ajassa/kalevala_kansalliskirjastossa.htm
Tilaisuuksiin on vapaa pääsy
Lisätietoja Viestintäpäällikkö Sirkka-Liisa Mettomäki, ouh. 040 580 4964, sirkka-liisa.mettomaki@finlit.fi
Kulttuurikoordinaattori Inkeri Pitkäranta, puh. 09-191 22738, inkeri.pitkaranta@helsinki.fi
15.10.2009 − 17.3.2010 (aikaa jatkettu)
Unohdettu Armas Launis (1884 - 1959)
Säveltäjä, kirjailija, tutkija, opettaja - 125 vuotta syntymästä
Yhteistyössä Armas Launis -seuran kanssa
Suunnittelu: prof. Heikki Laitinen, tutkija Helena Tyrväinen, tutkija Petri Tuovinen
Unohdettu Armas Launis -näyttely luo katsauksen monipuolisen lahjakkuuden elämään ja tuotantoon. Näyttelyaineisto on Kansalliskirjaston kokoelmista, erityisesti Fennicasta, musiikkikirjaston kokoelmista ja käsikirjoituskokoelmista Armas Launiksen arkistosta, joka lahjoitettiin kirjastolle vuonna 1960 postuumisti säveltäjän toivetta kunnioittaen.
Armas Launis (vuoteen 1900 Lindberg) syntyi Hämeenlinnassa 22. huhtikuuta 1884 ja kuoli Nizzassa 7. elokuuta 1959. Hän oli suomalainen säveltäjä, kansanmusiikintutkija, musiikinopettaja, kirjailija ja toimittaja.
Launis opiskeli Helsingin orkesterikoulussa 1901–1907 Jean Sibeliuksen johdolla sävellystä sekä Ossian Fohström johdolla sellonsoittoa. Hän jatkoi 1907 sävellysopintojaan Berliinissä. Säveltäjänä Launis keskittyi oopperaan, jossa hänen musiikillinen ja kirjallinen lahjakkuutensa yhdistyivät. Kymmenestä omaan librettoon sävelletystä oopperasta on esitetty Seitsemän veljestä (1913), Kullervo (1917) (Suomessa ja Ranskassa) ja Aslak Hetta vuonna 2004 sekä otteita Jehudithista Ranskan radiossa 1950-luvulla. Oopperoiden lisäksi tuotantoon kuuluu kamarimusiikkia, yksin- ja kuorolauluja, orkesterisarjoja sekä elokuvamusiikki Häidenvietto Karjalan runomailla (1921). Launis oli merkittävä kansanmusiikintutkija, hän oli ensimmäisiä pohjoissaamelaisen joiun tutkijoita ja tallentajia.
Filosofian tohtoriksi Launis valmistui 1911. Hän toimi Helsingin yliopistossa 1918–1922 musiikkianalyysin ja kansanmusiikin tutkimuksen dosenttina. Hän laati toimintaperiaatteet Helsingissä 1922 perustetulle kansankonservatoriolle ja toimi joitakin vuosia sen johtajana. Hän teki vastaavat suunnitelmat myös maaseutukonservatorioiden perustamiseksi.
Vuonna 1920 hänelle myönnettiin elinikäinen valtion eläke, joka mahdollisti asettumisen ulkomaille. Launis matkustelikin 1920-luvun eri puolilla Eurooppaa, mutta Launis asettui vuonna 1930 pysyvästi Nizzaan. Hän osallistui aktiivisesti paikalliseen musiikkielämään, edisti Ranskan ja Suomen välistä musiikkivaihtoa ja kirjoitti ranskalaisesta kulttuurista suomalaisiin lehtiin. Ennen muuttoaan Ranskaan Launis menestyi Suomessa säveltäjänä hyvin, mutta jäi sen jälkeen unohduksiin. Vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen kiinnostus Launiksen sävellyksiä kohtaan on virinnyt.
Näyttelyyn liittyy: elokuvaesitys 15.10., Armas Launis -Symposiumi 16.10. ja konsertti 16.10.2009
11.5.−10.10.2009
”Aika könsikkä!”
Aleksis Kivi 175 vuotta
Yhteistyössä Aleksis Kiven Seuran kanssa.
Aleksis Kivi – Suomen kansalliskirjailija
Aleksis Kivi syntyi Uudellamaalla, Nurmijärven pitäjän Palojoen kylässä 10. lokakuuta 1834 Eerik Stenvallin ja Anna-Kristiina Hambergin räätäliperheeseen, jossa jo ennestään oli kolme poikaa. Aleksista nuorempi oli 13-vuotiaana kuollut Agnes-sisar.
Kiven isoisän isällä Juhana Stenvallilla oli ollut Palojoella sotilastorppa vuodesta 1766, mutta sukua on asunut useaan otteeseen myös Helsingissä. Vanhimmat tunnetut esivanhemmat ovat Yrjö Blomstedtin mukaan kotoisin Janakkalasta. Äidinisä Antti Hamberg oli seppänä Tuusulan Nahkelassa, isänisä Antti Juhana Stenvall oli Välimerelle asti purjehduksia tehnyt merimies. Setä Kalle Kustaa oli Suomen kaartin mukana Puolan kapinaa kukistamassa. Kirjailijan oma isä Eerik Stenvall oli lapsuutensa asunut Helsingissä ja käynyt siellä kouluakin. Aleksin vanhemmat osasivat ruotsia, jonka taidon poika hankki muutettuaan 11-vuotiaana itse Helsinkiin kouluun, joka oli edellytys ylioppilaaksi ja edelleen papiksi lukemiselle.
Kivi näyttääkin puhuneen eläessään ruotsia selvästi enemmän kuin suomea. Vuosien 1821–1868 aikana vain seitsemän nurmijärveläispoikaa luki ylioppilaaksi. Näistä Aleksis Stenvall oli ainoa rahvaan lapsi, muut olivat säätyläislapsia. Ylioppilaaksitulovuotenaan 1857 Kivi teki oman elämänsä ja kirjallisuuden kannalta ratkaisevan ja historiallisen päätöksen ryhtyä papin viran sijasta suomenkieliseksi kirjailijaksi.
Aleksis Kivi (tätä nimeä hän käytti kirjailijanimenä ensi kerran Kullervon käsikirjoituksen yhteydessä 1860) ei taloudellisista syistä voinut matkustaa ulkomaille, Turussa hän sentään kävi. Hänen lukeneisuutensa ja sen myötä näköpiirinsä ulottui kuitenkin kauas koulu- ja yliopistokirjojen ulkopuolelle maailmankirjallisuuteen. Tutkijoiden tiedossa on vain vähäinen osa, mutta Kivi luki kaikkea Heldin ja Corvinin Maailmanhistoriasta kemiallisia analyysejä käsitteleviin teoksiin, sanomalehtiin, Stagneliuksen runoihin ja Shakespearen draamoihin, joista hän tunnetusti sai vaikutteita.
Kiven merkittävämmän kirjallisen tuotannon voi katsoa alkaneen 1850-luvun puolenvälin Bröllopsdansen-näytelmästä ja päättyneen vuonna 1871 julkaistuun näytelmään Margareta. Ensin mainitun suomenkielisen kehittelyn tuloksena syntynyt näytelmä Nummisuutarit sai vuonna 1865 valtionpalkinnon ja on yhä edelleen esitetyin kotimainen puhenäytelmä.
Kiven merkittävin tukija oli estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus, jolle Kivi suoritti ylioppilastutkinnon ja joka ensimmäisistä palkitsemisista lähtien Kullervoon, Nummisuutareihin ja kansallisromaanin aseman saavuttaneeseen Seitsemään veljekseen asti asetti toistuvasti koko asiantuntemuksensa ja arvovaltansa Kiven lahjakkuuden ja taiteen puolelle. Vastustajista, ahdasmielisistä kirjallisen tradition vangeista, kuuluisin oli August Ahlqvist, Kiven teosten mitätöijänä kuolemattoman maineen saavuttanut suomen kielen ja kirjallisuuden professori.
Vuoden 1869 Lea -näytelmän esityksestä lähtien Kiven näytelmiä yleisölle tutuksi tehnyt teatterijohtaja Kaarlo Bergbom oli Kiven ystävä ja tutkija jo vuodesta 1864. Parhaaksi ystäväkseen kirjailija on kirjeissään nimennyt koulu- ja opiskelutoverinsa, sittemmin metsänhoitaja Robert Svanströmin.
Näyttää ilmeiseltä, että monien merkittävien runojen, sekä Kihlauksen, Nummisuutarien, Lean ja Seitsemän veljeksen kehittelylle oli vain eduksi se, että Kivi joutui kirjoittamaan niitä täysin ruotsinkielisessä ympäristössä Siuntion Fanjunkarsissa ja olemaan samalla eristyksissä ystävistään, johon varojen puute hänet pakotti. Tämä oli hänelle ajoittain raskasta ja kirjeissään hän ilmaisi ikäväänsä ystäviensä pariin ja toisaalta kotipitäjäänsä Nurmijärvelle.
Fanjunkarsin emännän Charlotta Lönnqvistin voi liioittelematta asettaa Cygnaeuksen ohella kirjailijan tärkeimmäksi tukijaksi. Innoittajien joukosta voi nimetä Kiven rakastetut, helsinkiläisen vaatturimanufaktuurin omistajan tyttären Albina Palmqvistin ja mäntsäläläisen kievarinpitäjän tyttären Aurora Hemmilän. Avioliitoista ei kuitenkaan tullut mitään, sillä virkasääty-yhteiskunnassa Kiveltä puuttui kaikkein ratkaisevin: virka ja sen mukaiset tulot. Myös omaa perhettä koskevan kaipuunsa Kivi on kirjoittanut teoksiinsa. Aleksis Kivi oli sosiaalisesti kohtalokkaalla tavalla väliinputoaja, hän ei ollut enää rahvasta, mutta ei oikein säätyläinenkään. Kiven kirjailijauran voimanlähteenä on kuitenkin hänen hämmästyttävä mielikuvituksensa, ihmistuntemuksensa ja kirjallinen lahjakkuutensa ja toisaalta teoksissa yhä uudelleen ilmenevä rakkaus ja myötätunto kanssaihmisiä kohtaan - verrattoman huumorin, komiikan ja traagisuudentajun ohella.
Aleksis Kivi oli kolmen kotiseudun kasvatti - Nurmijärven, Helsingin ja Siuntion - ja näillä kaikilla oli oma, välttämätön merkityksensä hänen kasvulleen ihmisenä ja kirjailijana. Kiven äidin kotipitäjä Tuusula antoi viimeisinä vuosinaan mielisairaudesta kärsineelle kirjailijalle hautapaikan. Kuollessaan vuoden 1872 viimeisen päivän vastaisena yönä oli Aleksis Kivi 38 vuoden ikäinen, mutta kirjailijana hän on iätön. Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit ovat Kalevalan ja Kantelettaren kaltaisia klassikoita suomalaisessa kulttuurissa.
FL Esko Rahikainen
Helsingin yliopisto
Näyttelyyn liittyy luento: ke 23.9. klo 17, Auditoriossa, Yliopistonkatu 1
Professori Anto Leikola, fil.lis. Esko Rahikainen
...Der finnische Nationalsschriftsteller
...El escritor nacional de Finlandia
...Soome rahvus·kirjanik
...национальный финский писатель
* * * * * * *
Suomi ja Latvia – kulttuuriyhteyksiä kautta aikojen
14.11.2008−14.2.2009
Näyttely on toteutettu yhteistyössä Latvian Akateemisen kirjaston kanssa.
Suunnittelu: Latvian Akateemisen kirjaston johtaja Dr. Venta Kocere ja bibliografisen osaston johtaja Arta Poriete.
Näyttely kuuluu Latvian tasavallan 90-vuotisjuhlavuoden tapahtumiin Suomessa.
Suomi ja Latvia ovat lähinaapureita, joitten kohtalot ovat olleet samantapaiset. Muinaisista ajoista alkaen suomalaiset ja latvialaiset ovat pyrkineet tutustumaan toistensa elämäntapaan, kulttuuriin ja henkiseen perintöön. Juuri hengen voimaan kansamme ovat aina turvanneet, ja se on kantanut vaikeitten aikojen ylitse.
Näyttelyn lähtökohtana ovat kulttuurisuhteet sanan laajassa mielessä. Esille nousee monia yhtymäkohtia: suomalaiset kansanrunot ja latvialaiset kansanlaulut eli dainat, Kalevala ja Latvian kansalliseepos Lāčplēsis, Jean Sibelius ja Latviassa vastaavassa asemassa oleva Emīls Dārziņš, kansojemme vapaudenrakkaus ja itsenäisyystahto.
Latvialais-suomalaisten kirjallisten yhteyksien voi katsoa alkavan vuodesta 1871, jolloin sanomalehti ”Baltijas Vēstnesis” julkaisi neljässä numerossaan Alexander Weberin laajan kirjoitussarjan ”Soma jeb Piņņu zeme” (Suomi, pinnien maa). Kuten Suomen kirjallisuudelle 1800-luvun lopulla omistetut julkaisut yleensä, artikkelit sisälsivät runsaasti tietoa paitsi kirjallisuudesta myös kulttuurista, taloudesta, valtiollisesta toiminnasta ja muista elämänaloista.
Latvialaiset kansanrunouden kerääjät Kronvaldu Atis ja Krišjāņis Barons löysivät innoituksen työlleen Suomesta. Heidän esikuvansa oli kansanrunojen kerääjä ja Kalevala-eepoksen kokoaja Elias Lönnrot.
Kaudzīten veljesten Suomen-vaellusten tuloksena ilmestyi vuonna 1901 Matīšs Kaudzīten kirja ”Somija” (Suomi). Se on Roberts Bērziņšin teoksen ”Caur Somiju” (Halki Suomen) ohella 1800- ja 1900-luvun vaihteen merkittävimpiä Suomea käsitteleviä julkaisuja.
Latvialaisten kirjailijoiden Suomelle omistamien teosten runsaus ja laaja suomalaisen kirjallisuuden käännöstoiminta kertovat maittemme ja kansojemme suuresta keskinäisestä kiinnostuksesta ja kunnioituksesta. Erityisen runsaasti on aineistoa maailmansotien väliseltä ajalta.
Suomalaiset Latvian ystävät perustivat Helsingissä vuonna 1990 Latvian ystävyysseuran, Rozentāls-seuran, joka on saanut nimensä latvialais-suomalaisen Janis ja Elli Rozentalsin taiteilijaperheen mukaan. Vastaavasti Latviassa toimii Rozentālsin suvun aloitteesta perustettu Latvia-Suomi seura.
Latvian Akateeminen kirjasto on Euroopan vanhimpia. Kirjasto on perustettu vuonna 1524. Asiakkaiden käytössä on 3,5 miljoonaa tiedonlähdettä. Pysyvänä tiedeteoksena kirjasto sekä edistää että harjoittaa bibliografiatyöhön , kirjastotieteeseen ja tietopalveluun liittyvää tutkimustoimintaa.
* * * * * * *
Veli Giovanni
Hillari Johannes Viherjuuri (1889 - 1949). Suomalaisen pilalehdistön, sarjakuvan ja lehtien ajanvietesivujen pioneeri.
1.8.−5.11.2008
Veli Giovanni (oik. nim. Hillari Johannes Viherjuuri, 1889–1949) on suomalaisen lehti- ja kirja-alan pioneeri, jonka tuotanto on laaja-alaisuudessaan kiinnostava. Hän muun muassa keksi sanan sarjakuva, toi sanaristikot Suomeen (Suomen Kuvalehden ajanvietesivulle 1925) ja toimitti sekä 1920–40-lukujen tärkeintä pilalehteä (Pilajuttuja ja piirroksia) että vuosisadan alkupuolen merkittävintä kotimaisen sarjakuvan antologiaa (vuosittain ilmestynyt Kalle Viksari)!
Veli Giovanni toimitti Pilajuttuja ja piirroksia -lehteä poikkeuksellisen pitkään, kolmisenkymmentä vuotta. Kustannus Tikan julkaisu (1919–50) löysi innoituksensa ruotsalaisista, saksalaisista ja ranskalaisista pilalehdistä. Myös osa lehden materiaalista oli niistä peräisin. Valtaosa 178 numeron verran ilmestyneen lehden piirroksista oli kuitenkin kotimaista tuotantoa. Pilajuttuja ja piirroksia avustivat muun muassa Asmo Alho, Eeli Jaatinen, Rudolf Koivu, Topi Vikstedt, Alexander Tawitz ja Pauli Soisalo. Veli Giovanni keksi vitsien aiheita itse, mutta myös lukijat osallistuivat lähettämällä materiaalia lehteen.
Pilajuttuja ja piirroksia -lehden ohella Veli Giovanni toimitti muitakin pitkäikäisiä julkaisuja. Kerran vuodessa ilmestynyt Joulukärpänen (1924–67) sisälsi hauskoja kertomuksia, pila- ja sarjakuvia sekä erilaista ajanvietettä. Kalle Viksari (kerran vuodessa 1924–50) puolestaan oli ensimmäinen suomalainen säännöllisesti ilmestynyt sarjakuva-antologia. Veli Giovannin käsikirjoittamia tarinoita piirsivät muun muassa Alexander Tawitz, Olavi Vikainen, Poika Vesanto ja Hele Malisto. Kalle Viksarit, Joulukärpäset ja lukuisat ajanviete- ja tehtäväkirjat (mm. Poikien oma kirja) olivat Otavan julkaisemia, koska Viherjuuri/Giovanni toimi pitkään Otavan mainostoimittajana ja kustannusjohtajana.
Kirjojen ja lehtien lisäksi monipuolinen Viherjuuri käsikirjoitti sarjakuvia Suomen Kuvalehteen (ja myöhemmin Uuteen Suomeen), jonka ajanvietesivua hän toimitti. Tunnetuin Viherjuuren sarjakuvista lienee Herra Kerhonen, joka ilmestyi viikoittain Suomen Kuvalehdessä 1930–1936. Sarjakuvaa julkaistiin myös muissa lehdissä ja albumeissa kuten Uuden Suomen sunnuntailiitteessä, Kalle Viksarissa ja Joulukärpäsessä aina vuoteen 1950 saakka. Ensin Gösta Thilénin ja myöhemmin Olavi Vikaisen sekä Asmo Alhon piirtämä pyöreäpäinen ja -vatsainen herrasmies Kerhonen lukeutuu suomalaisen sarjakuvan unohdettuihin suuruuksiin. Siitä julkaistiin aikoinaan vain yksi kokoelma-albumi, ja myöhemmin sarjakuvaa on nähty vain antologiassa Laikku 05: Kotimaiset kuvasarjat 1900–1945.
Muun muassa Oscar Jacobssonin Adamsonista ja Akseli Halosen Herra Pulliaisesta vaikutteita ammentanut sarjakuva oli aikoinaan niin suosittu, että Arabia valmisti muun muassa Herra Kerhonen -säästölippaita. Lisäksi sarjakuva oli erilaisten lukijakilpailujen aiheena. Jäänteenä vanhasta maineesta Helsingin Mechelininkadulla toimii edelleen Ravintola Kerhonen.
Toinen tunnettu Veli Giovannin luomus on Junnu, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 1927–1934. Junnu oli parisuhdesarjakuva, joka kuvaa kiinnostavalla tavalla 1920–30-lukujen Suomea, sekä yleisiä aatteellisia virtauksia että kaupunkilaista arkea. Junnun suosiota voisi verrata myöhemmin radiossa ja elokuvissa hurmanneeseen Suomisen perheeseen: Suomen Kuvalehden lukijat virittyivät samalla tavalla kerran viikossa seuraamaan, mitä Junnulle ja Allille nyt kuuluu. SK järjesti myös useita sarjaan liittyviä lukijakilpailuja, jotka herättivät valtakunnallista huomiota. Erityisesti 1920-luvulla Junnu oli erittäin suosittu, ja sitä käytettiin jopa suorasukaisestikin myynninedistämiseen.
Lisätietoja Veli Giovannista ja hänen urastaan tarjoaa syyskuussa ilmestyvä Sarjainfo-lehden numero 2/2008, joka on taiteilijalle omistettu teemanumero.
Näyttelyn on suunnitellut toimittaja Ville Hänninen yhteistyössä Suomen sarjakuvaseuran ja Kansalliskirjaston kanssa. Esillä oleva materiaali on muutoin peräisin joko Kansalliskirjaston Fennica-kokoelmasta tai Hännisen omista kokoelmista, mutta Junnu- ja Herra Kerhonen -originaalit on saatu lainaan sarjakuvakeräilijä Jyrki Vainiolta.
* * * * * * *
Seitsemän askelta Viron-Suomen sillalla
26.2.-30.6.2008
70 vuotta virallista kulttuuriyhteistyötä. 90 vuotta Suomen ja Viron valtiollista itsenäisyyttä.
Yhteistyössä Viron kansalliskirjaston ja Tuglas-seuran kanssa.
Kansalliskirjaston Rotundassa avattiin 25. helmikuuta Suomen ja Viron kulttuuriyhteistyötä esittelevä näyttely Seitsemän askelta Viron—Suomen sillalla. Kyseessä on sekä Suomen että Viron itsenäisyyden juhlavuoden näyttely, joka avattiin Viron Kansalliskirjastossa, Tallinnassa 22.11.2007 osana Suomen itsenäisyyspäivän juhlallisuuksia. Suomen Kansalliskirjaston avajaisilla juhlistettiin puolestaan Viron 90:tä itsenäisyyspäivää. Näyttelyn avasi Viron kulttuuriministeriön apulaiskansliapäällikkö Anne-Ly Reimaa. Avajaisissa toivat tervehdyksensä: Suomen Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm, Viron Kansalliskirjaston johtaja Tiiu Valm, Suomen opetusministeriön kulttuurivientiyksikön asiantuntija Ilmi Villacis, Viron suurlähetystön varapäällikkö, poliittinen sihteeri Kristel Engman ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Juhani Salokannel.
Näyttely on suomalais-virolainen yhteisprojekti, jonka käsikirjoituksen ovat laatineet kirjastoneuvos Henni Ilomäki ja professori Rein Veidemann. Näyttelyplanssien ulkoasun on suunnitellut graafikko Jaana Kool. Näyttelyn vitriineissä on esillä valikoima Virossa julkaistua ja viroksi käännettyä suomalaista kirjallisuutta (Rotundan 3. krs) sekä Suomessa julkaistua ja suomennettua virolaista kirjallisuutta (4.-5. krs).
Näyttelyn rahoitti pääosin Suomen Opetusministeriö ja toteutukseen osallistuivat Suomen ja Viron kansalliskirjastot, Tuglas-seura, Suomen Tallinnan-suurlähetystö sekä Viron Helsingin-suurlähetystö.
* * * * * * *
J.J. Tikkanen -taidehistorian pioneeri Suomen tiedemaailmassa
4.12.2007-16.2.2008
Taidehistorian ensimmäisen professorin J. J. Tikkasen syntymästä tulee kuluneeksi 7.12.2007 150 vuotta. Näyttelyn suunnittelu: tutkija Johanna Vakkari. Yhteistyössä Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen kanssa.
Näyttelyyn liittynyt luento 23.1.2008: Tutkija Johanna Vakkari: Taiteilijaksi vai tiedemieheksi: J. J. Tikkasen vaellusvuodet.
* * * * * * *
Oodi suomalaiselle työlle
8.9.-24.11.2007
Näyttelyn suunnittelu: Tiina Harpf.
Visuaalinen suunnittelu: Josetta Ryynänen-Brotherus ja Tiina Harpf
Tiina Harpf:
Näyttelykokonaisuus sai syksyllä 2006 alkunsa jonkinmoisesta globalisaatioahdistuksesta, hämmennyksestä ajan mukanaan tuomien ilmiöiden äärellä. - Kerosiinia poltetaan kun kuljetetaan sinne sun tänne ja maapallon ympäri hyödykkeitä, joita ei ole tarkoitettukaan kestämään. Tulee nostalgisen ikävä suomalaista työtä, kestävyyttä, läheltä saatavaa ruokaa.
Suomalaiseen työhön liittyviä hakusanoja löytyi tietysti kymmenin tuhansin, tehtävähän on, ja on ollut laajuudessaan tuhansien tutkijoiden elämäntyön kenttä. Ei minusta sellaiseen ole, mutta ajattelin, että aihe on vapaa jokaiselle, joka joskus on suomalaista työtä nähnyt, tehnyt tai ollut sen ulkopuolella, kokenut itsensä antavaksi, ottavaksi, tarpeelliseksi tai hylätyksi. Kaikki me olemme oikeutettuja asiaa kommentoimaan.
Lähestymistavassani on oikeastaan kaksi päälinjaa, eri alojen arkista työtä tekevän ihmisen näkökulma ja työelämän tutkiminen, sekä tieteen että taiteen keinoin. Aineiston määrästä johtuen näytteille asettamisen keskeisiä sanoja mielessäni olivat karsi ja pelkistä. Vanhemman aineiston osalta karsimiseen vaikutti myös se, ettei viime vuosisadalla julkaistuissa kirjoissa juurikaan ole päällyspapereita taltioitu kokonaisina, jonka takia monia teoksia ei tässä yhteydessä voinut ajatella esiin otettaviksi.
Kansalliskirjasto on suojelukohde ja ripustusmahdollisuudet ovat luonnollisesti rajatut. Lavastaja Josetta Ryynänen-Brotheruksen luomat ihmisfiguurit ja maisemat toimivat kehyksinä suomalaiselle työlle. Samalla ne ovat myös työväkeä ja työmiljöötä. Niiden kautta halusimme kuvata meitä jokaista, ajatuksenamme "Ihminen, työpaikan tärkein voimavara".
Ajatus näyttelyn eri kerrosten värimaailmasta sai alkunsa kirjaston kupolisalin katon väreistä, mutta vahveni vähitellen. Koska näyttely käsittelee ihmiselämän ja yhteiskunnan olennaista perusasiaa, työtä, tuntui luonnolliselta käyttää hehkuvia perusvärejä ja metsänvihreää. Keltaisen kerroksen pörssikäyrien alla esitellään työntutkimusta. Helsinki on tiilenvärinen, muu Suomi vihreä. Ylin sinivalkoinen kerros esittelee hoitotyötä ja ihmisten välisiä yhteyksiä. Näyttely on tarkoitettu katsottavaksi myös myös parvekekuilun toiselta puolelta, jolloin eri kerrosten värit ja muodot avautuvat kokonaisuutena katsojalle.
Kansalliskirjasto tarjoaa arkiselle työlle kulttuurihistoriallisesti arvokkaat puitteet tallustella Pitkänsillan eteläpuolelle. Vieraskirja on näyttelyn ylimmässä kerroksessa, oodi toivoo kommentteja ja ehdotuksia lisäsäkeistöiksi tuleviin oodeihin. Lämmin kiitos Suomen Kulttuurirahastolle tuesta ja kaikille Suomen Kansalliskirjaston työntekijöille avusta, myönteisyydestä ja huumoristakin näyttelyn rakentamisessa.
Näyttelyyn liittyneet tapahtumat (Kupolisalissa):
11.10. 2007: Prof. Pekka Laaksonen ja tutkija Juha Nirkko kertovat työperinteen keruusta. Otteita lukevat Sampo Harju ja Ira Virtanen.
1.11. 2007: Runotuokio suomalaisesta työstä: lausuntaryhmä Siitä pitäen ja muusikko Sauli Malinen.
14.11. 2007: Kirjailija Kaari Utrio: "Naisen mahdollisuudet elättää itsensä omalla työllään historiallisessa Suomessa".
