Kahvilassa: Vuoden 2010 Puupäähattu -palkittu sarjakuvataiteilja Tiina Pystynen

Ajankohta: 15.1 - 1.4.2010

Paikka: Kahvila & Agricola-huone

Vuoden 2010 Puupäähattu -palkinto julkistettiin Kansalliskirjastossa 14.1.2010 klo 12. Palkinnon sai taiteilija Tiina Pystynen, jonka näyttely on esillä Kansalliskirjaston kahvilassa ja Agricola-huoneessa.

Näyttely yhteistyössä Suomen sarjakuvaseuran kanssa.

Tiina Pystynen:
Lemmentanssit
Rakkautta ihminen rakastaa (wsoy 2009)

Opetellessani piirtämään jäljentämällä vanhoja mestareita taidemuseoissa ja kirjastoissa löysin eroottisen taiteen. Ihastuin British Museumin kokoelmien intialaisiin miniatyyrimaalauksiin, niiden naivistiseen, koristeelliseen ja iloiseen erotiikkaan ja uskomattoman kauniisiin väreihin. Noissa kuvissa oli läsnä ruumiillisen rakkauden kauneus ja ilo.

Pariisilaisesta taidemuseosta löysin 80-luvun lopulla pienen kirjasen, joka sisälsi hempeitä vesivärimaalauksia, piirrettyä pornografiaa ilmeisesti 1800-luvulta. Pornografian olin aina torjunut, mutta tässä oli sellaisia kuvia, joista minäkin pystyin nauttimaan. Minua ihastutti kuvien rajuus ja toteutuksen herkkä kauneus.

Taidehistorian kautta minulle avautui kiehtova seksuaalisen ilottelun, vapaan leikin ja mielikuvituksen maailma. Rivot, rumat ja samalla niin kiehtovat ja huvittavat kuvat. Miten omituisia asioita rakastavaiset tekevät yön pimeydessä toisilleen! Miten naurettavan näköistä puuhaa! Minua kiehtoi ajatus naisellisesta vastineesta pornografialle. Päätin ottaa haltuun perinteisesti miehisen alueen ja tehdä siitä jotakin naiselle (minulle itselleni) sopivaa.

Aloin vähitellen piirtää vanhojen mestareiden innoittamana eroottisia kuvia. Jäljensin mestareiden teoksia ja muuntelin niitä enemmän tai vähemmän ja laitoin sitten taidehistorian henkilöhahmot puhumaan rakastavaisten arkisista iloista ja ongelmista. Aloin miettiä voisiko piirretty kuva tai grafiikanvedos olla vaihtoehto tympeälle kaupalliselle pornografialle.

Jokainen joutuu jossain vaiheessa määrittelemään suhteensa seksuaalisuuteen. Mutta mihin me voisimme peilata omaa kokemustamme? Voisiko taiteen keinoin kuvata seksuaalisuutta, tarjota iloa, hurmiota, ruumiillisia kokemuksia. Voisiko taiteen avulla päästä käsiksi mielikuviin, vapauttaa estoista ja peloista? Onnellistuttaa ihmisiä?

Pornografia on kuvitelmaa ja leikkiä, jota me erehdymme pitämään todellisuutena. Yritän töissäni löytää kuvitelmista takaisin todellisuuteen. Näyttely on tarkoitettu kaikille seksuaalisuuden harrastelijoille, niille joille seksuaalisuus ei ole pelkästään ilon ja onnen lähde. Seksuaalisen vapauden kuvitelman rinnalle olen halunnut tuoda todellisemman kuvan: hämmennyksen, arkuuden, häpeän ja pelot. Toki myös ilon ja leikin, läheisyyden, ihmisten kohtaamisen.

Tarkoitukseni on ottaa niskalenkki pornografiasta huumorin keinoin. Kaupallisen seksin rinalle haluan tuoda kokemuksen ihmisten välisestä luottamuksesta, toisesta välittämisestä, niistä mahdollisuuksista, joita ruumis ja mieli meille rakkaudessa lahjoittavat. Toivon, että aikuisille sunnattu kuvakirjani Lemmentanssit voisi antaa myös eroottista iloa ja kauneuden kokomuksia.

Halusin nimen omaan tehdä pornokuvia. Erotiikassa kuvankauniit ihmiset rakastelevat silkkilakanoilla hempeässä valaistuksessa ihanan musiikin säestyksellä. Sellaisesta tulee kateelliseksi ja itsensä tuntee lähinnä naurettavaksi harrastelijaksi. Porno näyttää todellisemmalta. Sehän on ruman näköistä puuhaa. Halusin omissa kuvissani kuvata tuota seksuaalisuuden rujoa todellisuutta.

Kuvakirjaani rakentaessani huomasin puhuvani myös miehen äänellä. Samat repliikit sopivat sekä miehen että naisen suuhun. Tasa-arvo on muuttanut asetelmia. Naisten peloista on tullut miesten pelkoja ja päinvastoin. Seksuaalisuus ei enää olekaan kahden vastakkaisen sukupuolen temmellyskenttä vaan kahden loppujen lopuksi aika samanlaisen ihmisen pelkojen, kuvitelmien, häpeän, ilon, onnen, yhteisyyden ja leikin alue.

Tarkoitus on antaa ihmisille rohkeutta etsiä omaa seksuaalisuuttaan ja omia rajojaan. Toivon näiden kuvien antavan uskallusta määritellä itse omat tarpeensa ja toiveensa niin, ettei seksiteollisuus voisi enää tehdä sitä meidän puolestamme.

* * * * *

Tiina Pystynen
Kirjaimetkin ovat kuvia

Kirjallinen kenttä pelkää, paheksuu ja väheksyy kuvaa. Kirjat, kirjallisuus ja teksti (eliittikulttuuri) asetetaan vieläkin vastakkain kuvan, sarjakuvan, television (massakulttuurin) kanssa. Meidän pelätään hukkuvan visuaalisten ärsykkeiden tulvaan.

Kuvassa on perinteisesti nähty maagista voimaa. Ja totta onkin, että lukija pystyy helpommin kontrolloimaan tekstiä. Kuvalta sen sijaan on paljon vaikeampi suojautua. Aukaistessaan kirjan,
kuva hyökkää silmille halusit tai et. Lukemisesta sen sijaan voi kieltäytyä, jos teksti ei miellytä.

Sanan ja kuvan väliset suhteet, erot ja yhtäläisyydet ovat kuitenkin paljon syvällisempiä ja kiinnostavampia kuin päältä katsoen luulisi. Ulkomaista tutkimusta kuvan ja tekstin suhteista alkaa olla paljonkin ja joitakin vuosia sitten julkaistiin myös ensimmäinen suomenkielinen alan perusteos, Kai Mikkosen Kuva ja sana. Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonotekstissä. (Gaudeamus 2005).

Altti Kuusamo on todennut, että nykykulttuurissa kuva ja teksti liittyvät toisiinsa aiempaa kiinteämmin. Hänen mielestään kuva ja teksti toimivat yhä useammin rinta rinnan eikä kuvan ylivallasta siten voi edes puhua.

Tutkija W.J.T. Mitchell on kiinnittänyt huomiota myös tekstin kuvankaltaisuuteen. Teksti sulautuu visuaalisuuteen samalla hetkellä kun se kirjoitetaan. Kirjaimetkin ovat kuvia! Ja kun kuvaa ja tekstiä yhdistetään, syntyy kokonaan uusi kieli, toisenlainen tapa kertoa tarinaa. Lasten kuvakirjoissa tälläinen kuvakirjakerronta on kehittynyt omaksi kirjallisuudenlajikseen, joka on toiminut kokeilujen kenttänä ja edelläkävijänä mielenkiintoisella raja-alueella, mutta se on jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle – kenties juuri siksi, että kyseessä on lapsille suunnattu taidemuoto. Kuvittajia ei suomalaisissa kirjakritiikeissä ole olemassakaan. Parhaassa tapauksessa kuvittajille on varattu vain yksi rivi, useinmiten ei sitäkään.

Kuvan ja tekstin yhdistämisen pitkästä perinteestä huolimatta törmää yhä vieläkin kirjallisen kentän ennakkoluuloihin. Suvi Ahola totesi joitakin vuosia sitten WSOY:n henkilökunnan lehdessä, että hänelle paras tilanne on, jos hän saa arvosteltavaksi kannettoman blokin, jossa edes kansikuva ei pääse häiritsemään keskittymistä tekstiin. Totta onkin, että huonosti suunniteltu kansi voi johtaa pahasti harhaan, jopa pilata kirjan. Mutta perinteisesti kirja on kyllä aina ollut hyvin suunniteltu kokonaisuus, jossa typografia, materiaalit ja kansikuva tukevat lukukokemusta, tekevät lukemisesta nautittavan.

Siitä vain ei puhuta. Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain kauneimmat kirjat kiinnittääkseen lukijoiden huomion myös kirjasuunnitteluun, mutta tiedotusvälineitä palkinto ei kiinnosta. Jostakin syystä kirja hyvin suunniteltuna taideteoksena on kriitikoilta unohtunut. Ei siis ihme, ettei suuri yleisö taida edes tietää, että Suomessa on sellainenkin ammattikunta kuin kirjamuotoilijat.

Jotta kaunis kirja ei katoaisi, pitää myös lukijoita opettaa vaatimaan laatua. Siksi kirjamuotoilu tarvitsee palkintonsa ja kulttuurisivuille tarvitaan myös ammattitaitoisia kirjamuotoilun kriitikoita. Suomalaisen kirjataiteen pitäisi saada ansaitsemansa huomion. Nyt se sen sijaan tapetaan. Välinpitämättömyyteen. Hiljaisuuteen.

Helsingin Sanomien kulttuuriosastolta löysin sellaisenkin tyrmistyttävän kannanoton, jossa kulttuurikriitikko kehui saaneensa kerrankin koko rahan edestä kun hän oli lukenut kirjaa, jossa tiivis teksi kulki sivun laidasta laitaan. Paperia ei ollut hänen mielestään tuhlattu isoihin marginaaleihin ja harvaan riviväliin.

Toisin sanoen ei ollut satsattu luettavuuteen, kirjamuotoiluun! Kunhan oli lätkäisty teksti kansien väliin! Kirja ei ole koskaan ollut mikään pikaisesti monistettu läjä paperia. Kulttuurin perusta katoaa, jos me hylkäämme ammattitaidolla suunnitellun kirjan.

Kustantamoissa kirjan ulkoasuun puuttuu yleensä markkinointiosasto. Kirjan ulkoasun ei kuitenkaan pitäisi olla pelkkä mainostemppu, vaan olennainen osa sisältöä. Merkitystä on sillä millaiselle paperille kirja on painettu, millainen sidosasu on ja millainen typografia eli miten teksti on sommiteltu.

Moni kirjagraafikko voi kertoa kauhutarinoita siitä, kuinka hänen pitkään miettimänsä ja tarkkaan harkittu, kokonaisuuteen sopiva kannen väritys saatetaan tuhota toteamalla: »Tarvitaan iloisempia värejä!» Sen jälkeen kaikki kirjat ovatkin iloisen värisiä, eikä mikään enää erotu joukosta.

Tutkija Maria Laukka teki mielenkiintoisen havainnon kootessaan Taideteollisuusmuseoon suomalaisen kirjan kuvituksen 125-vuotis näyttelyä. Martta Wendelinin hylättyjä kirjankansiehdotuksia tarkastellessaan hän kiinnitti huomiota siihin, että kustantamo oli usein valinnut vaihtoehdoista taiteellisesti sovinnaisimman. Olisikin hauska kerran nähdä näyttely, johon olisi koottu tämän päivän kirjamuotoilijoiden kaikkein villeimmät, hylätyt ehdotukset, joissa tärkein kriteeri ei olisi se, että kansi myy.

Amerikkalainen runouden tutkija Marjorie Perloff on sanonut, että sähköisten medioiden kehittyminen tulee näkymään siten, että visuaalisella tulee olemaan yhä merkittävämpi rooli mm. runoudessa. Nykytekniikalla miltei mikä tahansa on mahdollista ja kuvittajien ja kirjagraafikoiden keskuudessa on monia, joita kiinnostaisi yhteistyö kirjailijoiden kanssa. Ammattitaitoa ja innostusta olisi, mutta työtilaisuuksia on vähän. Kustantamot pelkäävät korkeita tuotantokustannuksia.

Suomessa on tehty hienoa kirjamuotoilua. Käytössä on ollut kauniita paperilaatuja, kirjataide on saanut myös kokeilla ja leikkiä. Tästä päivästä leikki on kaukana kun kustannusmaailmassa tuloksentekemisestä on tullut entistä tärkeämpää. Kustannukset on saatava minimiin ja helpoimmin tulosta saadaan säästämällä työvoimassa ja materiaaleissa. Yhä useammin suunnittelijoiden ideat tyrmätään, jos ne merkitsevät pieniäkin ylimääräisiä kustannuksia. Ilmapiiri kustantamoissa on käynyt päivä päivältä kiireisemmäksi. Yhä lyhyemmässä ajassa on tehtävä yhä suurempia määriä kirjoja. Kustannustoimittajien ja kirjagraafikoiden työmäärä on moninkertaistunut.

Nyt kustantajat ovat alkaneet irtisanoa työntekijöitään, mm. graafikoitaan ja jokin aika sitten ilmoitettiin, ettei Kirjataiteen komitean palkintoja enää valita. Yli 60 vuotta vanha perinne katkaistaan surutta. Suomalainen kirjataide tekee kuolemaa.

Täytyy toivoa, etteivät kirjamuotoilun iloittelun kaudet kuitenkaan ole kokonaan ohi. Tärkeintä olisi se, että kirjoja saisi edelleen tehdä huolella. Ei sen välttämättä tarvitse edes olla kallista, kunhan ammattitaitoisesta suunnittelusta ja toimitustyöstä ei säästellä.

Artikkeli on muokattu aikoinaan Tiina Pystysen Kiiltomadolle tekemästä artikkelista.

Tapahtumalistaus