Suomea rajan takana 1918-1944

Suomenkielistä neuvostokirjallisuutta Kansalliskirjaston kokoelmista

Kiertonäyttely koostuu 13 planssista, jotka on toteutettu roll-up-mekanismilla (koko: 85 x 215 cm). Näyttelyyn voi yhdistää esim. vitriinejä näyttelyä tukevaa kirjallisuutta. Näyttely on maksuton, vastaanottajan osalle jää kuljetuskustannukset.

Näyttelyn suunnittelija ja asiantuntija Antero Uitto

Kansalliskirjastossa on ainutlaatuinen kokoelma, johon aiemmin on kiinnittänyt huomiota vain pieni joukko asiantuntijoita. Se sisältää harvinaista itärajan takaista suomenkielistä kirjallisuutta, jota julkaistiin Suomen sisällissodan jälkeisinä vuosina. Harvinaisuus johtuu siitä, että suomen kieli hävitettiin nationalistisena Stalinin vainoissa vuosina 1937 – 38. Neuvostovaltiossa painettu suomenkielisen kirjallisuuden 20 vuoden tuotanto tuhottiin lyhyessä ajassa.

Vuonna 1918 Suomen sisällissodan jälkeen pakeni noin 10 000 punakaartilaista ja heitä tukeneita henkilöitä Neuvosto-Venäjälle. Levottomalla rajalla muuttoliikettä oli molempiin suuntiin, koska Suomen kansalaisia palasi joukoittain kotimaahan bolshevikkien kaapattua vallan. Pietarista ja sen ympäristöstä ajautui lisäksi tuhansia inkeriläisiä pakolaisiksi Suomeen. Tyhjiötä täyttivät sosialismin omaksuneet suomalaiset punapakolaiset, jotka alkoivat johtaa suomenkielistä poliittista toimintaa. Venäjän vallankumouksen jälkeen Pietarissa ja sitä ympäröivällä laajalla Inkerinmaalla asui Pietarin suomalaisia sekä inkerinsuomalaisia yhteensä noin 150 000. Lisäksi Neuvosto-Karjalassa asui karjalaisia noin 80 000 ja suomalaisia vain hieman yli 1000.

Suomalaiset ryhtyivät vuonna 1918 julkaisemaan Pietarissa lehtiä ja pienpainatteita omalla kielellään. Ne sisälsivät kommunistista valistusta sekä uuden kumouksen aikaansaamista Suomeen. Vuosina 1918–20 painettiin yli 250 erilaista painotuotetta, joista suuri osa pyrittiin levittämään salateitse Suomeen. Helsingin yliopiston kirjasto (Kansalliskirjasto) sai näitä kokoelmiinsa Etsivän Keskuspoliisin takavarikoimista eristä sekä osan lahjoituksina Pietarista.

Suomen kieli tuli Neuvosto-Karjalassa käyttöön venäjän rinnalle paikallisena kirjakielenä vuonna 1920. Suomalaiset kommunistit ryhtyivät rakentamaan suomenheimoisille itsehallintoa Karjalan työkansan kommuuniin. Suomenkielinen kustannustoiminta tyrehtyi kuitenkin vähitellen 1920-luvun alussa, koska VKP(b):n taloudellinen tuki SKP:lle väheni merkittävästi. Suomalaiset perustivat oman kustannusliikkeen Kirjan, jonka varsinainen tuotanto käynnistyi 1920-luvun puolivälissä Leningradissa. Kustantamo sai oman kirjapainon vuosikymmenen lopulla. Kirjallisuuden pääteemoihin kuuluivat poliittisen valistuksen lisäksi neuvostoyhteiskunnan olot ja rakentaminen. Suomessa tapahtuvan vallankumouksen aikaansaamiseen ei suhtauduttu enää yhtä kiireellisenä, joskin useita Suomen luokkataisteluun ja Karjalan kansalaissotiin liittyviä historiikkejä julkaistiin.

Leningradin alueella tapahtunut kustannustoiminta laajeni 1920-luvun lopulla Neuvosto-Karjalaan. Myös Petroskoihin saatiin oma kirjapaino. Samoihin aikoihin Kustannusliike Kirja alkoi julkaista mainittavammin myös kaunokirjallisuutta. 1930-luvun alussa kelpuutettiin julkaistavaksi myös joidenkin suomalaisten kirjailijoiden teoksia (Aleksis Kivi, Minna Canth, Juhani Aho, Maiju Lassila), jotka voitiin tulkita tarpeeksi proletaarisiksi. Neuvosto-Karjalan ja Leningradin alueella suomenkielinen kustannustoiminta paisui nopeasti 1930-luvulla.Vuoden 1935 loppuun mennessä painettujen nimekkeiden kokonaismäärä oli noussut jo lähelle kolmea tuhatta ja kokonaispainosmäärät olivat miljoonissa. Tällöin Neuvosto-Karjalassa asui jo noin 12 000 suomalaista ja 6000 amerikansuomalaista.

Neuvostoliitossa olivat kuitenkin jo alkaneet vainovuodet ja puhdistukset. Suomalaisuus ja suomen kieli hävitettiin nationalistisena Stalinin puhdistuksissa lopullisesti vuoden 1937 lopussa. Puhdistukset olivat hyvin traagista aikaa suomalaisten, amerikansuomalaisten ja inkeriläisten kohtaloissa itärajan takana, koska heidät valtaosaltaan tuhottiin. Myös suomenkielisen kirjallisuuden 20 vuoden tuotanto hävitettiin lyhyessä ajassa. Näin nämä painotuotteet muuttuivat lyhyessä ajassa bibliofiilisiksi harvinaisuuksiksi.

Venäjänkielen rinnalle nostettiin vaikeasti käsitettävä uuskieli, kyrillisin kirjaimin kirjoitettu ns. bubrihinkarjala, joka oli sekoitus venäjää, suomea ja karjalaa. Tämä kieli syrjäytettiin kuitenkin poliittisten käänteiden pyörteissä kolme vuotta myöhemmin. Talvisodan myötä Neuvostoliiton kielipolitiikassa tehtiin täyskäännös, ja suomen kieli otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1939 rintamalehdissä ja lentolehtisissä.

Talvisodan seurauksena Neuvostoliittossa perustettiin uusi Karjalais-Suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta, missä järjestettiin vaalit ja laadittiin uusi perustuslaki. Suomi otettiin sen toiseksi viralliseksi kieleksi. Puhdistuksista johtuen kielen uusi nousu oli kuitenkin käytännössä vaivalloista. Kaiken lisäksi seuraavan vuoden kesällä 1941 alkoi uusi sota. Tällöin suomen kieli esiintyi pääasiassa propagandistisessa lehdistössä ja lentolehtisissä. Kirjallisuutta ilmestyi sota-aikana hyvin vähän.

Vaikka suomenkieliset teokset tuhottiin 1930-luvun lopulla tehokkaasti, niiden hävittäminen ei ollut aivan täydellistä. Jatkosodan aikana kerättiin suomalaisten toimesta myös kirjallisuutta Itä-Karjalan Sotasaalisarkistoon, joka keskitettiin Äänislinnaan Petroskoin yliopistorakennukseen. Erityishuomiota kiinnitettiin vuosilta 1918–1937 säilyneiden suomenkielisten kirjojen etsimiseen. Tarkoitus oli täydentää Suomeen aiemmin hankittuja kokoelmia. Sotasaalisarkistosta oli tarkoitus jakaa tätä harvinaiseksi muodostunutta kirjallisuutta Suomen tieteellisten kirjastojen kokoelmiin.

Joulukuussa 1942 arkistoa kohtasi kuitenkin katastrofi, kun rakennus syttyi tuleen ja suuri osa materiaalista menetettiin. Arkistoon perustettiin vuonna 1943 Helsingin yliopiston kirjaston virkailijan Eino Nivangan johtama työryhmä, joka teki kirjallisuuden osalta mittavaa luettelointityötä tulevaa Itä-Karjalan bibliografiaa varten. Sodan seurauksena työ kuitenkin keskeytyi kesällä 1944, ja Suomeen lähetetty sotasaalismateriaali oli palautettava Neuvostoliitolle samana syksynä. Itä-Karjalassa tapahtuneen Fennica-kirjallisuuden keräyksen tuloksena onnistuttiin kuitenkin saamaan merkittäviä lisäyksiä Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmiin. Myös Nivangan työryhmän laatima kortisto jäi Helsingin yliopiston kirjastolle. Näin saatiin pelastettua merkittävä osa itärajan takaista suomalaista kulttuuria yli 20 vuoden ajalta.

Suomenkielistä neuvostokirjallisuutta kulkeutui aikoinaan myös yksityisille tahoille. Näin joitakin määriä pääsi leviämään myöhemmin antikvariaatteihin, joiden osuus on ollut myös erittäin tärkeä materiaalin säilymisen ja keräilyn kannalta. Bibliografia-projekti kesken jääneine kortistoineen jäi myöhemmin ulkopoliittisista ns.”yleisistä syistä” lähes unohduksiin. Vasta vuonna 2008 julkaistiin Kansalliskirjaston ja BTJ Kustannuksen toimesta 400-sivuinen teos ”Suomea rajan takana 1918 – 1944. Suomenkielisen neuvostokirjallisuuden historia ja bibliografia”, jonka kirjoittivat ja laativat Antero Uitto ja Pauli Kruhse. Teoksessa esitellään 3566 nimekettä suomenkielisiä teoksia (mukaanluettuna lehtien vuosikerrat), joista Kansalliskirjaston kokoelmat käsittävät 2580 nimekettä. Lisäksi teokseen on laadittu bibliografia 270 bubrihinkarjalaisesta kohteesta vuosilta 1937 – 40.

Kansalliskirjasto hankkii edelleen kokoelmiinsa Venäjällä ilmestyvää suomenkielistä, suomalaisten kirjoittamaa tai Suomea käsittelevää aineistoa.

Aineisto on käytettävissä Kansalliskirjastossa ja sen tiedot löytyvät FENNICA-tietokannasta: https://fennica.linneanet.fi/

Kiertonäyttelyn tilaukset:
Kulttuurisihteeri Sisko Vuorikari, puh. 09-191 22671, 050 3006620
sisko.vuorikari(at)elsinki.fi