Kahvilassa ja Agricola-huoneessa olleet näyttelyt
TUGAN TEL - Suomen tataarien kirjallisuutta
16.9.2011-10.1.2012
Näyttelyn suunnittelu: tutkija Kadriye Bedretdin ja emeritusprofessori Tapani Harviainen.
Suomen tataariyhteisö syntyi 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun
alussa, kun maahan alkoi muuttaa Venäjän keisarikunnan muista osista
turkinsukuisia tataarin kieltä puhuvia, lähinnä kauppiasammatissa
toimivia miehiä ja vähitellen myös heidän perheenjäseniään.
Suurin osa Suomen tataareista oli kotoisin Nizhni Novgorodin
kuvernementin Sergatshin piirikunnan tataarikylistä, joissa puhuttu
murre kuuluu tataarin kielen läntiseen, niin sanottuun
mishäärimurteeseen. Tataarien mukana Suomeen syntyi myös maan
ensimmäinen islamilainen seurakunta, jonka valtiovalta tunnusti
ensimmäisenä Euroopassa 1925.
Venäjän turkkilaisista juuri Volgan tataarit laativat ja painoivat
eniten kirjoja – tuotanto käsittää tuhansia nimekkeitä. Tämä tausta on
valaiseva, kun Suomeen siirtyneitten tataarien suhteellisen runsas
täällä julkaistu omakielinen kirjallisuus asetetaan vanhan perinteen
luonnolliseksi jatkeeksi ja erityiseksi haaraksi. Tataarien kansallisen
vähemmistön kirjallisuus on kuitenkin jäänyt suomalaisllle jokseenkin
tuntemattomaksi. Vain yksi sen edustajista, kauppias Hasan Hamidulla,
mainitaan kirjallisuuden historiassa erikoisuutena.
Näyttelyssä
esitellään ensi kertaa Suomen tataarikirjallisuutta näin laajasti.
Esillä on mm. runoja, novelleja, satuja, tarinoita,
matkakertomuksia, muistelmia, lukemistoja, kronikoita,
perinnetietoutta, lauluja, uskonnollisia kirjoja ja vihkosia, osoite-
ja nimipäiväkalentereita sekä näköispainoksia vanhoista kazanilaisista
kirjoista. Ensimmäiset tataarinkieliset kirjat ilmestyivät Suomessa
1920-luvulla. Kirjoja ovat kirjoittaneet ja julkaisseet ennen kaikkea
yksityiset tataarit.
Näyttelyn erikoisuutena on Viaporin imaamien vanha käsinkirjoitettu
rukouskirja 1700/1800-luvun taitteesta sekä kopioita Viaporin imaamien
pitämistä Metrikkakirjoista. Kaikissa Suomessa painetuissa
julkaisuissa käytettiin aluksi pelkästään perinteistä arabialaista
kirjoitusta, vaikka heti alusta alkaen (ensimmäinen julkaisu on vuodelta
1925) takakannessa oli tavallisesti päänimeke latinalaisin
kirjaimin, joskus myös suomeksi käännettynä.
Turkin 1929 kielireformilla oli pysyvä vaikutus kirjaimistoon, eli
siirryttiin käyttämään latinalaista aapistoa. Julkaistiin myös
painatteita, joissa sama teksti on rinnakkain arabialaisin ja
latinalaisin kirjaimin, jotta eri sukupolvet voisivat niitä yhtä
helposti lukea.
Näyttely on koottu Kansalliskirjaston
Turcica-kokoelmasta sekä Venäjällä painetuista kirjoista, jotka ovat
ikään kuin lähtökohtana kirjallisen harrastuksen jatkumiselle Suomessa.
Niiden ja Suomessa kirjoitettujen kirjojen välissä on joitakin Suomessa
painettuja faksimilelaitoksia vanhoista kazanilaisista julkaisuista,
kuten Hamidullan Koraani-editio. Mukana on myös kaikki Suomessa
julkaistu tataarikirjallisuus Kansalliskirjaston Tatarica-kokoelmasta
sekä kolmantena osana nykyisen Tatarstanin uudempaa kirjallisuutta.
Lisäksi näyttelyssä on aineistoa yksityiskokoelmasta.
Näyttely on järjestetty yhteistyössä Suomen Itämaisen Seuran kanssa.
Näyttelyssä
on katselukappaleena 15.9.2011 julkistettu antologia,joka koostuu
Suomen tataariyhteisöä koskevista tutkimuksista, artikkeleista ja
lehtikirjoituksista vuosilta 1863-2011. Teoksen on toimittanut Kadriye
Bedretdin ja julkaissut Suomen Itämainen Seura.
16.5. – 10.9.
LENTÄVÄ MATTO
Kulttuurien kohtaamisia suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.
Kansalliskirjaston näyttelyssä on esillä suomalaisia kirjoja ja lehtiä yli puolentoista vuosisadan ajalta Topeliuksesta nykykirjailijoihin. Näyttely valaisee, miten lapsille ja nuorille on kerrottu vieraista, usein pelottavaltakin tuntuneista maista ja kansoista, matkoista niihin ja parina viime vuosikymmenenä myös muualta tänne muuttaneista, omaa kulttuuriamme rikastuttavista uusista suomalaisista.
Kävijä tutustuu näyttelyssä niin kansitaiteen kuin aatehistoriallisen sisällönkin muutoksiin. Kiinnostava yksityiskohta on vaikkapa tyttö- ja poikakirjojen erilainen suhtautuminen tähän aiheeseen. Tyttökirjojen romanttiset sankarittaret ovat matkustaneet uteliaina tutustumaan uuteen ja nauttineet esteettisesti oudoista näkymistä. Poikien seikkailukirjojen sankarit sen sijaan ovat kohdanneet vaarallisia vihollisia ja huomanneet epäluulonsa oikeutetuksi.
Näyttelyssä nouseekin vahvasti esiin se tosiasia, että lapsen utelias kiinnostus on menneisyydessä valitettavan usein saanut aikuiskirjoittajilta vastaukseksi pelkojen ja ennakkoluulojen kylvöä. Vuosikymmenten myötä kirjoissa esiintyvä karrikointi ja pelko vaihtuvat kuitenkin vähitellen luontevaksi suhtautumiseksi uusiin kavereihin, eksoottisuus muuttuu arkipäiväksi. Viimeisimmissä kirjoissa uskalletaan jo käsitellä myös vaikeuksia, joita toisilleen vieraiden kulttuurien kohtaamisesta väistämättä syntyy.
Näyttelyssä on edustavasti esillä vanhoja aihetta käsitteleviä lastenlehtiä sekä kirjoja maanosittain. Maahanmuuttajista kertovilla kirjoilla on omat vitriininsä. Kirjat ja lehdet ovat pääosin peräisin kirjaston Kansalliskokoelmasta, mutta myös Brummerianasta ja yksityiskokoelmista.
Näyttely on järjestetty yhteistyössä Suomen Nuorisokirjailijat ry:n kanssa.
11.3.-11.5.
Suomen ja Viron Kauneimmat kirjat 2010
Näyttely järjestetään yhteistyössä Suomen kirjataiteen komitean ja Viron kansalliskirjaston kanssa.
Vapaa pääsy
Lukiolaisten suosikkikirjoja
28.9.-31.12.2010
NUORET LUKIJAT
Vitriineihin on koottu helsinkiläisen Herttoniemen yhteiskoulun lukion
ja vantaalaisen Vaskivuoren lukion opiskelijoiden kirjasuosikkeja.
Pyysimme viime keväänä ja tänä syksynä lukiolaisiamme listaamaan
suosikkikirjojaan ja vastaamaan muutamaan lukemista koskevaan
kysymykseen.
Pienimuotoinen kyselymme vahvistaa tutkimusten havainnot, että
lukemisharrastus eriytyy. Kysymyksiimme, kuinka monta kirjaa opiskelija
lukee, ostaa ja lainaa vuodessa, muutama nollaa vastannut oli joutunut
lisäämään tarkennuksen vapaaehtoisesti: kaikkia äidinkielen ja
vieraiden kielten kurssien kaunokirjallisuustehtävätkään eivät innosta
kirjallisuuden pariin. Toisaalta moni vastaaja merkitsi kaksinumeroisia
lukuja ja listasi suosikkiteoksia niin suomeksi, ruotsiksi kuin
englanniksikin.
Supersuosikeiksi nousivat odotetusti J. K. Rowlingin Harry Potterit,
jotka saivat ääniä sekä tytöiltä että pojilta. Yhtä odotuksenmukaisesti
tytöt nostivat suosikeiksi Stephanie Meyerin Twilight-sarjan. Ilkka
Remeksen koko tuotanto taisi tulla mainituksi. Nuoriin vetosi eniten
Aaro Korvesta kertova nuorille suunnattu sarja. Remes on enemmän
poikien suosikki, mutta myös tyttöjen vastauspapereissa hänen nimensä
vilahteli usein. Koulun vaikutus näkyy siinä, että monilla yläasteilla
luetetut Louis Sacharin Paahde ja William Goldingin Kärpästen herra
nousivat kärkikaartiin.
Selvästi on havaittavissa myös se, että kirjallisuutta luetaan
nimenomaan viihteeksi. Erityisesti naisten viihteeseen luokiteltavia
suosikkikirjoja kertyi kymmeniä. Tutut bestseller-nimet hallitsivat
listaa, mutta mikään niistä ei noussut selvästi yli muiden, vaan
hajontaa oli melkoisesti.
Viihteelliset fantasia, kauhu, dekkarit, trillerit ja
huumorikirjallisuus saivat myös paljon suosiota. Nämä ovatkin
lajityyppejä, joihin yleensä tutustutaan koulussakin jo 7. ja 8.
luokalla. Runoilijoista mainittiin ainoastaan kotimaiset suosikit Tommy
Tabermann ja Arno Kotro sekä lastenkirjoistaan tuttu Kirsi Kunnas.
Lapsuuden lukukokemukset ovat jääneet monelle lähtemättömästi mieleen,
ja aikuisemmalle lukijalle lapsuuden sadut tarjoavat uusia
ulottuvuuksia. Pikku Prinssi, Muumit ja Tiitiäisen satupuu kuluvat yhä
usean nuoren lukijan käsissä.
Lukion kirjallisuudenopetus suuntaa lukuharrastusta usein kohti
klassikoita ja niin sanottuja hyviä lukuromaaneja. Vaikka lukion
opiskelijatkin usein vastustavat pakkolukemista, monet klassikot, kuten
Tuntematon sotilas, Täällä Pohjantähden alla, Seitsemän veljestä ja
Sivullinen, tekevät osaan nuorista lähtemättömän vaikutuksen.
Opettajien ja koulukirjastojen
ohjailevuus on kiistaton: kun koulun kirjastosta on helposti saatavissa
sellaisia kirjoja kuin Kirjavaras, Poika raidallisessa pyjamassa, Tuhat
nousevaa aurinkoa tai Ian McEwanin teokset, siirtyminen nuorten
kirjasuosikeista aikuisten kirjasuosikkeihin käy luontevasti.
Äänikirjat eivät ole kovin suosittu tapa tutustua kaunokirjallisuuteen,
ja sähkökirjan voittokulku ei tule todennäköisesti alkamaan ainakaan
Itä-Helsingin tai Länsi-Vantaan nuorten parista. Muutaman sadan
vastauspaperin joukossa oli kahden käden sormin laskettava määrä niitä,
joissa ilmoitettiin, että äänikirjaa oli kuunneltu tai sähkökirjaa luettu kuluneen vuoden aikana.
Marika Kesseli ja Eveliina Ventelä
* * * * * * *
Antiikin Kreikan kirjoitetut lähteet.
Hiekan peitosta näyttöpäätteelle
20.10.-31.12.2010
Suomen Akatemian nimeämä Helsingin yliopiston huippuyksikkö Antiikin Kreikan kirjoitetut lähteet esittäytyy. Bannerinäyttely.
Näyttely liittyy symposiumiin:
Eikonopoiía. Digital Imaging of Ancient Textual Heritage:
Technological Challenges and Solutions. 28–29 October, 2010, Helsinki.
* * * * * * *
Uusi lukemiskulttuuri 1700-luvulla Suomessa
Suosikkikirjoja kaunokirjallisuudesta matkakirjoihin.
12.5. – 20.9.2010
Näyttelyn suunnittelu: Kirjastonjohtaja, FT Cecilia af Forselles.
Yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa.
Cecilia af Forselles
Uudet kirjallisuudenlajit vaikuttivat
1700-luvulla voimakkaasti kasvavaan lukijakuntaan ja lukijoiden
ajatusmaailmaan. Matkakertomukset, kaunokirjallisuus, historiateokset
sekä valistus- ja hyötykirjallisuus avarsivat lukijoiden maailmaa ennen
kokemattomalla tavalla. Uuden kirjallisuuden lukemiseen liittyi myös
omaa lukukokemusta arvostava individualistinen lukemiskulttuuri.
Lukijan
henkinen vapaus ja mahdollisuus itse vaikuttaa omaan sivistykseen, sen
laatuun ja tasoon, kasvoi aikaisempaan verrattuna. Yksilöllinen
kiinnostus tiettyyn aihepiiriin tai kirjallisuudenlajiin saattoi ohjata
yksilön lukemista toisin kuin aikaisemmin. Uuteen lukemiskulttuuriin
kuului keskeisenä osana myös mahdollisuus syventyä, eläytyä ja pohtia
lukemaansa rauhassa, omissa oloissaan.
Uskonnollinen
kirjallisuus oli edelleen hallitsevassa asemassa maaseudun rahvaan
keskuudessa, mutta kaupungeissa kauppiaiden, virkamiesten ja
käsityöläisten piirissä sen asema ei ollut enää yhtä vahva. Tuon ajan
suomalaisissa pienissä kaupungeissa saattoi lukea joko
alkuperäiskielellä tai käännöksinä myös maailmankirjallisuuden
suosikkikirjoja. Näyttelyssä esillä olevat kirjat ovat koottu
Helsingissä ja Oulussa 1700-luvulla luetuista kirjoista.
Suomessa
luettiin paljon matkakertomuksia. Suosittuja olivat muun muassa Carl
von Linnén ja hänen oppilaittensa matkakertomukset sekä ulkomaiset
matkakertomukset. Oulussa vuosina 1788-1799 toiminut pormestari Karl
Johan Fagerström omisti esimerkiksi näyttelyssä esillä olevan kuuluisan
ranskalaisen luonnontieteilijän ja tutkimusmatkailijan Pierre
Sonneratin teoksen, Voyage aux Indes orientales et la Chine, fait
depuis 1774 jusqu'à 1781. Sonnerat teki useita matkoja Kaakkois Aasiaan
ja tunnetaan kulttuurisen erilaisuuden puolestapuhujana ja muinaisen
Intian kulttuurin ihailijana.
Kaunokirjallisuudesta ja
eritoten romaaneista ja näytelmistä tuli myös Suomessa 1700-luvun
loppupuolella lukemiskulttuurin uusi vaikutusvaltainen osa. Ajanjakson
uudet arvot vaikuttivat paitsi valistuskirjallisuuden kautta myös
voimakkaasti juuri kaunokirjallisuuden välityksellä. Korostamalla
tunteiden ja luonnon merkitystä kaunokirjalliset teokset välittivät
luonnonrakkautta ja tunnepohjaista tai empaattista elämänasennetta.
Komedian, satiirin tai parodian muodossa ne usein myös kyseenalaistivat
tai kritisoivat ihmisiä ja yhteiskunnan eri ilmiöitä.
Kuten
kaunokirjallisuus, aikakauden suosiossa olevat historiateokset tukivat
yksilöllistä ajattelua, yhteiskunnallista pohdintaa ja tulkintaa.
Historiankirjoitus uudistui 1700-luvulla monin tavoin. Historioitsijat
omaksuivat dynaamisemman esitystavan ja kirjoittivat teoksia, jotka
rohkaisivat lukijaa tekemään poliittisia, tunteeseen vetoavia ja
eettisiä valintoja. Suomessa varsinkin Voltairen teos Kaarle XII:sta
oli suosittu.
Aikakauden hyötyajattelu ja tietokirjallisuuden
kasvava saatavuus rohkaisi lisäksi paitsi ammatillisiin myös
uudenaikaisiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin
kehittämispyrkimyksiin. Monipuolistunut kirjatarjonta loi laajan
perustan individualistiselle elämänasenteelle, pohdiskelulle, itsensä
kehittämiselle sekä oman ja toisen tai vieraan vertailulle.
Lisää
aiheesta teoksessa: Kirjakulttuuri kaupungissa 1700-luvulla.
Toimittaneet Cecilia af Forselles & Tuija Laine. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kirjaston julkaisuja 20, SKS 2008
* * * * * * *
Vuoden 2009 Kauneimmat kirjat
17.5.-22.9.2010
Kauneimmat kirjat 2009 -näyttely on toteutettu yhteistyössä Suomen kirjataiteen komitean kanssa.
Miniatyyrikokoelma vuoden kaunein kirja
Vuoden 2009 kauneimpien kirjojen kokoelmaan on valittu 24 kirjaa. Näistä kaunein on Turun Taidemuseon julkaisema teos Amour unit deux cœurs – Henry Lönnforsin miniatyyrikokoelma – Henry Lönnfors miniatyrsamling. Vuoden onnistuneimpia kirjankansia palkittiin seitsemän.
Kaunein kirja esittelee Turun Taidemuseon lahjoituksena saaman miniatyyrikokoelman sekä siitä viime vuonna tehdyn näyttelyn. Palkinnon perusteluissa sanotaan mm., että ”suunnittelija on käyttänyt kirjataiteen vanhat ja uudet keinot taitavasti ja eläytyen. Tuloksena on miniatyyritaiteen ehdoilla toteutettu herkkä kirjataiteen helmi”. Teoksen graafinen suunnittelija on Minna Luoma.
Yleis-
ja pienkustantajat sekä museot, säätiöt ja yritykset lähettivät
komitealle yhtensä 200 kirjaa arvioitaviksi. Kirjojen taso oli edelleen
lähes poikkeuksetta korkealaatuinen. Suurin osa kirjoista oli
ammattitaidolla toteutettuja; niissä eri osatekijät ovat sopusoinnussa
keskenään. Arvioinnin lähtökohtana on ollut graafinen
kokonaissuunnittelu alkaen typografiasta ja päätyen valmiiseen
painotuotteeseen.
Mestareita ja uusia tekijöitä
Graafisia
suunnittelijoita palkittiin kolmekymmentäyksi. Komitea piti
ilahduttavana, että muutama graafinen suunnittelija on yltänyt usein
palkittuihin suorituksiin, päässyt, voisi jopa sanoa, mestariluokkaan.
Kauneimman kirjan ja myös toisen palkitun teoksen suunnittelijan Minna
Luoman töitä on palkittu useana vuonna. Samoin mm. Anders Carpelan,
Camilla Pentti ja Jorma Hinkka ja Dog design ovat monasti aiemminkin
palkittuja. Mutta ilahduttavaa on myös se, että monet graafiset
suunnittelijat ovat nyt ensimmäistä kertaa virallisen tunnustuksen
kohteina. Suomalaisten kirjapainojen työtä kiitettiin erinomaiseksi ja
huolitelluksi. Useat teokset olivat Kariston kirjapainon, Otavan
kirjapainon ja WS Bookwellin valmistamia. Muita kirjapainoja olivat
Aldus, Art-Print, Erweko, Finepress, Gummeruksen kirjapaino ja Nord
Print.
Kaunokirjallisuus kaunista
Proosateoksia
palkittiin seitsemän. Kirjoista kolme oli käännöskirjoja ja neljä
kotimaisia romaaneja. Esimerkiksi Elina Warstan muotoilu Kari
Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa leikittelee taitavasti sekä runsauden
että vähäeleisyyden keinoilla. Lastenkirjoja oli kolme, joista yksi
tietokirja, Jaakko Heinimäen Suomen lasten Raamattu. Piia Ahon
konstailematon sidosasu ja typografia tekevät teoksesta helposti
lähestyttävän, sanottiin perusteluissa.
Kiintoisa aihe innostaa
Laadukkaat ja kiintoisat tietokirjat ovat innostaneet graafisia suunnittelijoita ja tuotantolaitoksia huippusuorituksiin. Niinpä Dog design/Eeva Sivula on luonut Leonardo da Vincin Työpäiväkirjoihin ulkoasun ja typografian, jotka eivät korosta itseään vaan antavat mestarin puhua. Sami Karjalaisen teoksessa Suomen Heinäsirkat ja hepokatit hänen valokuvansa ovat huikean kauniita ja havainnollisia. Jukka Aallon tarkoituksenmukainen taitto ja erinomaisen laadukas painotyö kruunaavat lopputuloksen.
Julkaisijoiden laaja kirjo
Yleiskustantajien lisäksi monet museot, säätiöt ja pienet, muutaman kirjan kustantajat julkaisevat kunnianhimoisesti kirjoja, joiden typografia on huippuunsa viimeisteltyä ja painojälki erinomaista. Tässä muutamia makupaloja viime vuoden annista:
Palkituissa taidekirjoissa valokuva on vahvasti läsnä. Musta taide julkaisee muutaman teoksen vuodessa ja on erikoistunut valokuvaan. Sen julkaisemia kirjoja palkittiin kaksi. Markus Jokelan teoksessa Jotain on tapahtunut – Something Happened Jorma Hinkan typografia on huippuunsa viimeisteltyä. Ismo Kajanderin ja Anna Kortelaisen teos Pariisin tuoksu on myös Hinkan suunnittelema ja hän on luonut siitä hengeltään ranskalaisen herkkupalan. Pienen Opuksen julkaisema Pentti Sammallahden ja Caj Westerbergin Huoneita on sensuelli valokuvateos, joka puhuttelee hiljaisesti. Kirjan suunnittelija ja valokuvaaja on Sammallahti.Taideteollisen korkeakoulun julkaisemia kirjoja palkittiin kaksi. Minna Luoman suunnitteleman Nithikul Nimkulratin kirjan Paperness onnistuneita materiaali-, väri- ja kirjasinvalintoja kiitettiin. Toinen teos on Pekka Korvenmaan Taide & teollisuus, jonka Camilla Pentti ja Jani Pulkka ovat paketoineet sympaattiseen, mutkattomaan ja tyylikkääseen asuun.
John
Nurmisen säätiön kustantaman Seppo Laurellin Valo merellä, Suomen
majakat 1753–1906 on miehekäs kirja, suolan ja meren tuoksuinen. Sen on
suunnitellut Olavi Hankimo ja oivaltavat valokuvat ovat Petri Porkolan.
Kirjataiteen komitea
Suomen kirjataiteen komitea on valinnut Vuoden kauneimmat kirjat yhtäjaksoisesti vuodesta 1947 lähtien. Kauneimmat kirjat valitaan vuosittain 36 maassa. Komitean työskentelyyn osallistuu viidentoista kirja- ja graafisen alan järjestön ja laitoksen edustajat. Kauneimpien kirjojen suunnittelijat, kustantajat, kirjapainot ja muut tuotantolaitokset palkitaan kunniakirjoilla. Suomen Messusäätiö on myöntää Suomen kirjataiteen komitealle vuosittaisen apurahan Vuoden kauneimmat kirjat -kilpailun järjestämiseen. Komitean käytännön työtä tukevat Graafinen Teollisuus ry, Kansalliskirjasto ja Suomen Kirjasäätiö.
LISÄTIETOJA: Tuula Isoniemi, Suomen kirjataiteen komitean puheenjohtaja 0500-841937, tuula.isoniemi (at) welho.com
* * * * * * *
8.4.-8.5.2010
Virolaiset kirjavaliot 2009
25 kauneinta kirjaa ja 8 kauneinta lastenkirjaa.
Yhteistyössä Viron Kansalliskirjaston kanssa.
* * * * * * *
15.1.-1.4.2010
Vuoden 2010 Puupäähattu
Vuoden 2010 Puupäähattu -palkinto julkistettiin Kansalliskirjastossa 14.1.2010 klo 12. Palkinnon sai taiteilija Tiina Pystynen, jonka näyttely on esillä Kansalliskirjaston kahvilassa ja Agricola-huoneessa.
Näyttely yhteistyössä Suomen sarjakuvaseuran» kanssa.
Tiina Pystynen:
Lemmentanssit
Rakkautta ihminen rakastaa (wsoy 2009)
Opetellessani
piirtämään jäljentämällä vanhoja mestareita taidemuseoissa ja
kirjastoissa löysin eroottisen taiteen. Ihastuin British Museumin
kokoelmien intialaisiin miniatyyrimaalauksiin, niiden naivistiseen,
koristeelliseen ja iloiseen erotiikkaan ja uskomattoman kauniisiin
väreihin. Noissa kuvissa oli läsnä ruumiillisen rakkauden kauneus ja
ilo.
Pariisilaisesta taidemuseosta löysin 80-luvun lopulla
pienen kirjasen, joka sisälsi hempeitä vesivärimaalauksia, piirrettyä
pornografiaa ilmeisesti 1800-luvulta. Pornografian olin aina torjunut,
mutta tässä oli sellaisia kuvia, joista minäkin pystyin nauttimaan.
Minua ihastutti kuvien rajuus ja toteutuksen herkkä kauneus.
Taidehistorian
kautta minulle avautui kiehtova seksuaalisen ilottelun, vapaan leikin
ja mielikuvituksen maailma. Rivot, rumat ja samalla niin kiehtovat ja
huvittavat kuvat. Miten omituisia asioita rakastavaiset tekevät yön
pimeydessä toisilleen! Miten naurettavan näköistä puuhaa! Minua kiehtoi
ajatus naisellisesta vastineesta pornografialle. Päätin ottaa haltuun
perinteisesti miehisen alueen ja tehdä siitä jotakin naiselle (minulle
itselleni) sopivaa.
Aloin vähitellen piirtää vanhojen
mestareiden innoittamana eroottisia kuvia. Jäljensin mestareiden
teoksia ja muuntelin niitä enemmän tai vähemmän ja laitoin sitten
taidehistorian henkilöhahmot puhumaan rakastavaisten arkisista iloista
ja ongelmista. Aloin miettiä voisiko piirretty kuva tai grafiikanvedos
olla vaihtoehto tympeälle kaupalliselle pornografialle.
Jokainen
joutuu jossain vaiheessa määrittelemään suhteensa seksuaalisuuteen.
Mutta mihin me voisimme peilata omaa kokemustamme? Voisiko taiteen
keinoin kuvata seksuaalisuutta, tarjota iloa, hurmiota, ruumiillisia
kokemuksia. Voisiko taiteen avulla päästä käsiksi mielikuviin,
vapauttaa estoista ja peloista? Onnellistuttaa ihmisiä?
Pornografia
on kuvitelmaa ja leikkiä, jota me erehdymme pitämään todellisuutena.
Yritän töissäni löytää kuvitelmista takaisin todellisuuteen. Näyttely
on tarkoitettu kaikille seksuaalisuuden harrastelijoille, niille joille
seksuaalisuus ei ole pelkästään ilon ja onnen lähde. Seksuaalisen
vapauden kuvitelman rinnalle olen halunnut tuoda todellisemman kuvan:
hämmennyksen, arkuuden, häpeän ja pelot. Toki myös ilon ja leikin,
läheisyyden, ihmisten kohtaamisen.
Tarkoitukseni on ottaa
niskalenkki pornografiasta huumorin keinoin. Kaupallisen seksin rinalle
haluan tuoda kokemuksen ihmisten välisestä luottamuksesta, toisesta
välittämisestä, niistä mahdollisuuksista, joita ruumis ja mieli meille
rakkaudessa lahjoittavat. Toivon, että aikuisille sunnattu kuvakirjani
Lemmentanssit voisi antaa myös eroottista iloa ja kauneuden kokomuksia.
Halusin nimen omaan tehdä pornokuvia. Erotiikassa kuvankauniit
ihmiset rakastelevat silkkilakanoilla hempeässä valaistuksessa ihanan
musiikin säestyksellä. Sellaisesta tulee kateelliseksi ja itsensä
tuntee lähinnä naurettavaksi harrastelijaksi. Porno näyttää
todellisemmalta. Sehän on ruman näköistä puuhaa. Halusin omissa
kuvissani kuvata tuota seksuaalisuuden rujoa todellisuutta.
Kuvakirjaani
rakentaessani huomasin puhuvani myös miehen äänellä. Samat repliikit
sopivat sekä miehen että naisen suuhun. Tasa-arvo on muuttanut
asetelmia. Naisten peloista on tullut miesten pelkoja ja päinvastoin.
Seksuaalisuus ei enää olekaan kahden vastakkaisen sukupuolen
temmellyskenttä vaan kahden loppujen lopuksi aika samanlaisen ihmisen
pelkojen, kuvitelmien, häpeän, ilon, onnen, yhteisyyden ja leikin alue.
Tarkoitus on antaa ihmisille rohkeutta etsiä omaa
seksuaalisuuttaan ja omia rajojaan. Toivon näiden kuvien antavan
uskallusta määritellä itse omat tarpeensa ja toiveensa niin, ettei
seksiteollisuus voisi enää tehdä sitä meidän puolestamme.
Kirjaimetkin ovat kuvia
Kirjallinen kenttä pelkää, paheksuu ja väheksyy kuvaa. Kirjat, kirjallisuus ja teksti (eliittikulttuuri) asetetaan vieläkin vastakkain kuvan, sarjakuvan, television (massakulttuurin) kanssa. Meidän pelätään hukkuvan visuaalisten ärsykkeiden tulvaan.
Kuvassa on perinteisesti nähty maagista voimaa. Ja totta onkin, että lukija pystyy helpommin kontrolloimaan tekstiä. Kuvalta sen sijaan on paljon vaikeampi suojautua. Aukaistessaan kirjan,
kuva hyökkää silmille halusit tai et. Lukemisesta sen sijaan voi kieltäytyä, jos teksti ei miellytä.
Sanan ja kuvan väliset suhteet, erot ja yhtäläisyydet ovat kuitenkin paljon syvällisempiä ja kiinnostavampia kuin päältä katsoen luulisi. Ulkomaista tutkimusta kuvan ja tekstin suhteista alkaa olla paljonkin ja joitakin vuosia sitten julkaistiin myös ensimmäinen suomenkielinen alan perusteos, Kai Mikkosen Kuva ja sana. Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonotekstissä. (Gaudeamus 2005).
Altti Kuusamo on todennut, että nykykulttuurissa kuva ja teksti liittyvät toisiinsa aiempaa kiinteämmin. Hänen mielestään kuva ja teksti toimivat yhä useammin rinta rinnan eikä kuvan ylivallasta siten voi edes puhua.
Tutkija W.J.T. Mitchell on kiinnittänyt huomiota myös tekstin kuvankaltaisuuteen. Teksti sulautuu visuaalisuuteen samalla hetkellä kun se kirjoitetaan. Kirjaimetkin ovat kuvia! Ja kun kuvaa ja tekstiä yhdistetään, syntyy kokonaan uusi kieli, toisenlainen tapa kertoa tarinaa. Lasten kuvakirjoissa tälläinen kuvakirjakerronta on kehittynyt omaksi kirjallisuudenlajikseen, joka on toiminut kokeilujen kenttänä ja edelläkävijänä mielenkiintoisella raja-alueella, mutta se on jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle – kenties juuri siksi, että kyseessä on lapsille suunnattu taidemuoto. Kuvittajia ei suomalaisissa kirjakritiikeissä ole olemassakaan. Parhaassa tapauksessa kuvittajille on varattu vain yksi rivi, useinmiten ei sitäkään.
Kuvan ja tekstin yhdistämisen pitkästä perinteestä huolimatta törmää yhä vieläkin kirjallisen kentän ennakkoluuloihin. Suvi Ahola totesi joitakin vuosia sitten WSOY:n henkilökunnan lehdessä, että hänelle paras tilanne on, jos hän saa arvosteltavaksi kannettoman blokin, jossa edes kansikuva ei pääse häiritsemään keskittymistä tekstiin. Totta onkin, että huonosti suunniteltu kansi voi johtaa pahasti harhaan, jopa pilata kirjan. Mutta perinteisesti kirja on kyllä aina ollut hyvin suunniteltu kokonaisuus, jossa typografia, materiaalit ja kansikuva tukevat lukukokemusta, tekevät lukemisesta nautittavan.
Siitä vain ei puhuta. Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain kauneimmat kirjat kiinnittääkseen lukijoiden huomion myös kirjasuunnitteluun, mutta tiedotusvälineitä palkinto ei kiinnosta. Jostakin syystä kirja hyvin suunniteltuna taideteoksena on kriitikoilta unohtunut. Ei siis ihme, ettei suuri yleisö taida edes tietää, että Suomessa on sellainenkin ammattikunta kuin kirjamuotoilijat.
Jotta kaunis kirja ei katoaisi, pitää myös lukijoita opettaa vaatimaan laatua. Siksi kirjamuotoilu tarvitsee palkintonsa ja kulttuurisivuille tarvitaan myös ammattitaitoisia kirjamuotoilun kriitikoita. Suomalaisen kirjataiteen pitäisi saada ansaitsemansa huomion. Nyt se sen sijaan tapetaan. Välinpitämättömyyteen. Hiljaisuuteen.
Helsingin Sanomien kulttuuriosastolta löysin sellaisenkin tyrmistyttävän kannanoton, jossa kulttuurikriitikko kehui saaneensa kerrankin koko rahan edestä kun hän oli lukenut kirjaa, jossa tiivis teksi kulki sivun laidasta laitaan. Paperia ei ollut hänen mielestään tuhlattu isoihin marginaaleihin ja harvaan riviväliin.
Toisin sanoen ei ollut satsattu luettavuuteen, kirjamuotoiluun! Kunhan oli lätkäisty teksti kansien väliin! Kirja ei ole koskaan ollut mikään pikaisesti monistettu läjä paperia. Kulttuurin perusta katoaa, jos me hylkäämme ammattitaidolla suunnitellun kirjan.
Kustantamoissa kirjan ulkoasuun puuttuu yleensä markkinointiosasto. Kirjan ulkoasun ei kuitenkaan pitäisi olla pelkkä mainostemppu, vaan olennainen osa sisältöä. Merkitystä on sillä millaiselle paperille kirja on painettu, millainen sidosasu on ja millainen typografia eli miten teksti on sommiteltu.
Moni kirjagraafikko voi kertoa kauhutarinoita siitä, kuinka hänen pitkään miettimänsä ja tarkkaan harkittu, kokonaisuuteen sopiva kannen väritys saatetaan tuhota toteamalla: »Tarvitaan iloisempia värejä!» Sen jälkeen kaikki kirjat ovatkin iloisen värisiä, eikä mikään enää erotu joukosta.
Tutkija Maria Laukka teki mielenkiintoisen havainnon kootessaan Taideteollisuusmuseoon suomalaisen kirjan kuvituksen 125-vuotis näyttelyä. Martta Wendelinin hylättyjä kirjankansiehdotuksia tarkastellessaan hän kiinnitti huomiota siihin, että kustantamo oli usein valinnut vaihtoehdoista taiteellisesti sovinnaisimman. Olisikin hauska kerran nähdä näyttely, johon olisi koottu tämän päivän kirjamuotoilijoiden kaikkein villeimmät, hylätyt ehdotukset, joissa tärkein kriteeri ei olisi se, että kansi myy.
Amerikkalainen runouden tutkija Marjorie Perloff on sanonut, että sähköisten medioiden kehittyminen tulee näkymään siten, että visuaalisella tulee olemaan yhä merkittävämpi rooli mm. runoudessa. Nykytekniikalla miltei mikä tahansa on mahdollista ja kuvittajien ja kirjagraafikoiden keskuudessa on monia, joita kiinnostaisi yhteistyö kirjailijoiden kanssa. Ammattitaitoa ja innostusta olisi, mutta työtilaisuuksia on vähän. Kustantamot pelkäävät korkeita tuotantokustannuksia.
Suomessa on tehty hienoa kirjamuotoilua. Käytössä on ollut kauniita paperilaatuja, kirjataide on saanut myös kokeilla ja leikkiä. Tästä päivästä leikki on kaukana kun kustannusmaailmassa tuloksentekemisestä on tullut entistä tärkeämpää. Kustannukset on saatava minimiin ja helpoimmin tulosta saadaan säästämällä työvoimassa ja materiaaleissa. Yhä useammin suunnittelijoiden ideat tyrmätään, jos ne merkitsevät pieniäkin ylimääräisiä kustannuksia. Ilmapiiri kustantamoissa on käynyt päivä päivältä kiireisemmäksi. Yhä lyhyemmässä ajassa on tehtävä yhä suurempia määriä kirjoja. Kustannustoimittajien ja kirjagraafikoiden työmäärä on moninkertaistunut.
Nyt kustantajat ovat alkaneet irtisanoa työntekijöitään, mm. graafikoitaan ja jokin aika sitten ilmoitettiin, ettei Kirjataiteen komitean palkintoja enää valita. Yli 60 vuotta vanha perinne katkaistaan surutta. Suomalainen kirjataide tekee kuolemaa.
Täytyy toivoa, etteivät kirjamuotoilun iloittelun kaudet kuitenkaan ole kokonaan ohi. Tärkeintä olisi se, että kirjoja saisi edelleen tehdä huolella. Ei sen välttämättä tarvitse edes olla kallista, kunhan ammattitaitoisesta suunnittelusta ja toimitustyöstä ei säästellä.
Artikkeli on muokattu aikoinaan Tiina Pystysen Kiiltomadolle tekemästä artikkelista.
* * * * * * *
2.12.2009 − 11.1.2010
Kolmas ulottuvuus
Pop-up-kirjoja - jouluisia ja muitakin teoksia Brummerianasta ja Lea-kokoelmasta.
Näyttelyn suunnittelu: professori Markus Brummer-Korvenkontio.
Pop-up- eli popukirjat kuuluvat elokirjoihin (livres animés) veto-,
kurkistus-, liuska- ja reikäkirjojen ohella. Usein elokirjassa on
näistä useampiakin elementtejä.
Näytteillä on eräs popukirjojen
edelläkävijä Grimaldin ”The toilet” vuodelta 1821. Näinä aikoina
julkaistut peep-show-kirjat tarjoavat myös kolmiulotteisen näkymän
pienen reiän läpi katsottaessa. (Lea-kokoelman kohdetta ”Palais Royal”
ei haluttu asettaa kurkistettavaksi virusepidemian vuoksi). Vasta
1800-luvun loppupuolella elokirjoja syntyi enemmältikin. Englannissa
kustannusyhtiöt Dean & Son sekä Nister julkaisivat anonyymisti
muutaman nerokkaan elokirjan, vitriinissä on iki-ihana näyttämökirja
”Peeps into fairyland”. Saksalaista Lothar Meggendorfferia pidetään
elokirjojen varsinaisena ”isänä”. Hänen 1880-luvulla alkanut laaja
tuotantonsa käsitti lähes kaikkia mahdollisia kirjatyyppejä, lajissaan
yhä ylittämättömiä. Myöhemmin niistä on tuotettu lukuisia
jälkipainoksia, näytteillä oleva ”Allerlei Tiere” on kuitenkin
alkuperäinen.
1900-luvun alkupuolella julkaistiin jo varsinaisia
popukirjoja, tosin harvakseen. Esillä niitä on pari, Giraudin ja
Disneyn nimissä olevat. Mikki-Hiiri-kohteen (vuodelta 1934) kerrotaan
antaneen virikkeen tsekki Vojtech Kubastalle, josta tuli vuodesta 1957
alkaen popukirjojen uuden aallon alullepanija ja mestari. Hänen
kirjansa levisivät kaikkialle. Suomenkin lapsille ne tulivat tutuiksi
1960- ja 1970-luvulla Tammen kustantamina lukuisina klassisten satujen
mukaelmina ja Tip+Top-kirjoina. Myös Neuvostoliitossa ryhdyttiin
julkaisemaan popu-kohteita, eräät niistä, kuten Lija Majorowan
kuvitukset, ovat visuaalisesti sangen vaikuttavia vaikka samalla
lapsenomaisia. Joitakin niistä toi kustannusyhtiö SN-Kirjat meidänkin
markkinoillemme.
Puolalaisen Jan Pienkowskin nerokkaasta
esikoiskirjasta ”The hounted house” vuonna 1979 tuli oitis menestys.
Kirja on herättänyt lapsissa kautta maailman suloista kauhunsekaista
värinää, meillä nimellä ”Kummitustalo”. Tässä näyttelyssä on esillä
tekijän toinen klassikko ”Robot”.
Viime vuosikymmeninä on
pop-up-kirjoja alkanut ilmestyä kuin sieniä sateella. Kohta lähes
kaikki klassikkoteokset ”Pikku Prinssistä” ”Kama Sutraan” on väännetty
kolmiulotteiseen muotoon, milloin paremmin milloin huonommin. Joukossa
on paljon massaa, pop-up kirjojen tuottaminen ilmeisesti kannattaa, -
tosin vain niin kauan kuin löytyy halpaa työvoimaa niitä näpertelemään.
Niitä kootaan etenkin Kiinassa, Kolumbiassa, Ecuadorissa ja Thaimaassa.
Pop-up-kirjoja
suunnitellaan myös aikuisille. Kuuluisin on jo 1967 julkaistu ”Andy
Warhols Index”, joka on näyttelyvitriinissä. Vuosituhannen lopulta
alkaen ovat pop-up-taiteen luojina kunnostautuneet etenkin David A.
Carter ja Robert Sabuda, joiden töitä ei kerta kaikkiaan raaskisi antaa
lasten käsiin vaikka ne heitäkin huvittavat. Carter, designeri ja
paperi-insinööri, ei, toisin kuin monet taikurit, piilottele niksejään,
vaan esittelee niitä kymmenittäin kirjassaan ”The elements of pop-up”
(myös näytteillä).
Pop-up-kirjataide elää loistokauttaan.
Yhdysvaltalaisten lisäksi on näytteillä uunituoreita maistiaisia
Ranskasta ja Japanista. On syntynyt innokas keräilijäjoukko. On
ehdottoman välttämätöntä museoida elokirjoja, muutoin jälkipolville ei
jää mitään ihmeteltävää, sillä nämä kohteet tuhoutuvat nopeasti,
etenkin lasten käsissä.
Vakiosanontani mukaan kirjanäyttely on
aina jonkin verran ”rampa ankka”. Kirja on luotu käteen, ei vitriiniin.
Tämä korostuu pop-up-kirjojen kohdalla, joissa tenhon taikoo kirjaa
avattaessa silmille ponnahtava ihme.
Pääosa näyttelykohteista on lainassa ns. Lea-kokoelmasta, loput Kansalliskirjaston Brummerianasta.
Tervetuloa! Joulun taikaa!
Markus ja Lea Brummer-Korvenkontio
markus.brummer@welho.com
* * * * * * *
23.9.-28.11.2009
Suomea rajan takana 1918-1944
Suomenkielistä neuvostokirjallisuutta Kansalliskirjaston kokoelmista.
Asiantuntija: tietokirjailija Antero Uitto.
Näyttelytyöryhmä: kirjastonhoitaja Harri Ahonen, fil.maist. Pauli Kruhse, tietokirjailija Antero Uitto.
Kansalliskirjastossa on ainutlaatuinen kokoelma, johon aiemmin on kiinnittänyt huomiota vain pieni joukko asiantuntijoita. Se sisältää harvinaista itärajan takaista suomenkielistä kirjallisuutta, jota julkaistiin Suomen sisällissodan jälkeisinä vuosina. Harvinaisuus johtuu siitä, että suomen kieli hävitettiin nationalistisena Stalinin vainoissa vuosina 1937 – 38. Neuvostovaltiossa painettu suomenkielisen kirjallisuuden 20 vuoden tuotanto tuhottiin lyhyessä ajassa.
Vuonna 1918 Suomen sisällissodan jälkeen pakeni noin 10 000 punakaartilaista ja heitä tukeneita henkilöitä Neuvosto-Venäjälle. Levottomalla rajalla muuttoliikettä oli molempiin suuntiin, koska Suomen kansalaisia palasi joukoittain kotimaahan bolshevikkien kaapattua vallan. Pietarista ja sen ympäristöstä ajautui lisäksi tuhansia inkeriläisiä pakolaisiksi Suomeen. Tyhjiötä täyttivät sosialismin omaksuneet suomalaiset punapakolaiset, jotka alkoivat johtaa suomenkielistä poliittista toimintaa. Venäjän vallankumouksen jälkeen Pietarissa ja sitä ympäröivällä laajalla Inkerinmaalla asui Pietarin suomalaisia sekä inkerinsuomalaisia yhteensä noin 150 000. Lisäksi Neuvosto-Karjalassa asui karjalaisia noin 80 000 ja suomalaisia vain hieman yli 1000.
Suomalaiset ryhtyivät vuonna 1918 julkaisemaan Pietarissa lehtiä ja pienpainatteita omalla kielellään. Ne sisälsivät kommunistista valistusta sekä uuden kumouksen aikaansaamista Suomeen. Vuosina 1918–20 painettiin yli 250 erilaista painotuotetta, joista suuri osa pyrittiin levittämään salateitse Suomeen. Helsingin yliopiston kirjasto (Kansalliskirjasto) sai näitä kokoelmiinsa Etsivän Keskuspoliisin takavarikoimista eristä sekä osan lahjoituksina Pietarista.
Suomen kieli tuli Neuvosto-Karjalassa käyttöön venäjän rinnalle paikallisena kirjakielenä vuonna 1920. Suomalaiset kommunistit ryhtyivät rakentamaan suomenheimoisille itsehallintoa Karjalan työkansan kommuuniin. Suomenkielinen kustannustoiminta tyrehtyi kuitenkin vähitellen 1920-luvun alussa, koska VKP(b):n taloudellinen tuki SKP:lle väheni merkittävästi. Suomalaiset perustivat oman kustannusliikkeen Kirjan, jonka varsinainen tuotanto käynnistyi 1920-luvun puolivälissä Leningradissa. Kustantamo sai oman kirjapainon vuosikymmenen lopulla. Kirjallisuuden pääteemoihin kuuluivat poliittisen valistuksen lisäksi neuvostoyhteiskunnan olot ja rakentaminen. Suomessa tapahtuvan vallankumouksen aikaansaamiseen ei suhtauduttu enää yhtä kiireellisenä, joskin useita Suomen luokkataisteluun ja Karjalan kansalaissotiin liittyviä historiikkejä julkaistiin.
Leningradin alueella tapahtunut kustannustoiminta laajeni 1920-luvun lopulla Neuvosto-Karjalaan. Myös Petroskoihin saatiin oma kirjapaino. Samoihin aikoihin Kustannusliike Kirja alkoi julkaista mainittavammin myös kaunokirjallisuutta. 1930-luvun alussa kelpuutettiin julkaistavaksi myös joidenkin suomalaisten kirjailijoiden teoksia (Aleksis Kivi, Minna Canth, Juhani Aho, Maiju Lassila), jotka voitiin tulkita tarpeeksi proletaarisiksi. Neuvosto-Karjalan ja Leningradin alueella suomenkielinen kustannustoiminta paisui nopeasti 1930-luvulla.Vuoden 1935 loppuun mennessä painettujen nimekkeiden kokonaismäärä oli noussut jo lähelle kolmea tuhatta ja kokonaispainosmäärät olivat miljoonissa. Tällöin Neuvosto-Karjalassa asui jo noin 12 000 suomalaista ja 6000 amerikansuomalaista.
Neuvostoliitossa olivat kuitenkin jo alkaneet vainovuodet ja puhdistukset. Suomalaisuus ja suomen kieli hävitettiin nationalistisena Stalinin puhdistuksissa lopullisesti vuoden 1937 lopussa. Puhdistukset olivat hyvin traagista aikaa suomalaisten, amerikansuomalaisten ja inkeriläisten kohtaloissa itärajan takana, koska heidät valtaosaltaan tuhottiin. Myös suomenkielisen kirjallisuuden 20 vuoden tuotanto hävitettiin lyhyessä ajassa. Näin nämä painotuotteet muuttuivat lyhyessä ajassa bibliofiilisiksi harvinaisuuksiksi.
Venäjänkielen rinnalle nostettiin vaikeasti käsitettävä uuskieli, kyrillisin kirjaimin kirjoitettu ns. bubrihinkarjala, joka oli sekoitus venäjää, suomea ja karjalaa. Tämä kieli syrjäytettiin kuitenkin poliittisten käänteiden pyörteissä kolme vuotta myöhemmin. Talvisodan myötä Neuvostoliiton kielipolitiikassa tehtiin täyskäännös, ja suomen kieli otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1939 rintamalehdissä ja lentolehtisissä.
Talvisodan seurauksena Neuvostoliittossa perustettiin uusi Karjalais-Suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta, missä järjestettiin vaalit ja laadittiin uusi perustuslaki. Suomi otettiin sen toiseksi viralliseksi kieleksi. Puhdistuksista johtuen kielen uusi nousu oli kuitenkin käytännössä vaivalloista. Kaiken lisäksi seuraavan vuoden kesällä 1941 alkoi uusi sota. Tällöin suomen kieli esiintyi pääasiassa propagandistisessa lehdistössä ja lentolehtisissä. Kirjallisuutta ilmestyi sota-aikana hyvin vähän.
Vaikka suomenkieliset teokset tuhottiin 1930-luvun lopulla tehokkaasti, niiden hävittäminen ei ollut aivan täydellistä. Jatkosodan aikana kerättiin suomalaisten toimesta myös kirjallisuutta Itä-Karjalan Sotasaalisarkistoon, joka keskitettiin Äänislinnaan Petroskoin yliopistorakennukseen. Erityishuomiota kiinnitettiin vuosilta 1918–1937 säilyneiden suomenkielisten kirjojen etsimiseen. Tarkoitus oli täydentää Suomeen aiemmin hankittuja kokoelmia. Sotasaalisarkistosta oli tarkoitus jakaa tätä harvinaiseksi muodostunutta kirjallisuutta Suomen tieteellisten kirjastojen kokoelmiin.
Joulukuussa 1942 arkistoa kohtasi kuitenkin katastrofi, kun rakennus syttyi tuleen ja suuri osa materiaalista menetettiin. Arkistoon perustettiin vuonna 1943 Helsingin yliopiston kirjaston virkailijan Eino Nivangan johtama työryhmä, joka teki kirjallisuuden osalta mittavaa luettelointityötä tulevaa Itä-Karjalan bibliografiaa varten. Sodan seurauksena työ kuitenkin keskeytyi kesällä 1944, ja Suomeen lähetetty sotasaalismateriaali oli palautettava Neuvostoliitolle samana syksynä. Itä-Karjalassa tapahtuneen Fennica-kirjallisuuden keräyksen tuloksena onnistuttiin kuitenkin saamaan merkittäviä lisäyksiä Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmiin. Myös Nivangan työryhmän laatima kortisto jäi Helsingin yliopiston kirjastolle. Näin saatiin pelastettua merkittävä osa itärajan takaista suomalaista kulttuuria yli 20 vuoden ajalta.
Suomenkielistä neuvostokirjallisuutta kulkeutui aikoinaan myös yksityisille tahoille. Näin joitakin määriä pääsi leviämään myöhemmin antikvariaatteihin, joiden osuus on ollut myös erittäin tärkeä materiaalin säilymisen ja keräilyn kannalta. Bibliografia-projekti kesken jääneine kortistoineen jäi myöhemmin ulkopoliittisista ns.”yleisistä syistä” lähes unohduksiin. Vasta vuonna 2008 julkaistiin Kansalliskirjaston ja BTJ Kustannuksen toimesta 400-sivuinen teos ”Suomea rajan takana 1918 – 1944. Suomenkielisen neuvostokirjallisuuden historia ja bibliografia”, jonka kirjoittivat ja laativat Antero Uitto ja Pauli Kruhse. Teoksessa esitellään 3566 nimekettä suomenkielisiä teoksia (mukaanluettuna lehtien vuosikerrat), joista Kansalliskirjaston kokoelmat käsittävät 2580 nimekettä. Lisäksi teokseen on laadittu bibliografia 270 bubrihinkarjalaisesta kohteesta vuosilta 1937 – 40.
Kansalliskirjasto hankkii edelleen kokoelmiinsa Venäjällä ilmestyvää suomenkielistä, suomalaisten kirjoittamaa tai Suomea käsittelevää aineistoa.
Aineisto on käytettävissä Kansalliskirjastossa ja sen tiedot löytyvät FENNICA-tietokannasta: https://fennica.linneanet.fi/
* * * * * * *
4.6.-15.9.2009
Satakuntalaisia kirjailijoita ja merkkihenkilöitä.
Näyttelyssä esitellään satakuntalaisia runoilijoita ja proosakirjailijoita. Mukana on sekä klassikkokirjailijoita että vasta esikoisensa julkaisseita. Agricola-huoneessa esitellään satakuntalaisia merkkihenkilöitä ja yleisesti Satakuntaa käsittelevää tietokirjallisuutta sekä Selkämeren alueen merenkulkuperinnettä.
Näyttely yhteistyössä Porin kaupunginkirjaston-Satakunnan maakuntakirjaston ja Satakuntaliiton kanssa.
”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee.” Näin aloittaa Suomen ainoa kirjallisuuden nobelisti F.E. Sillanpää teoksensa Ihmiset suviyössä (1934). Juuriltaan satakuntalainen Sillanpää kuvasi romaaneissaan ja novelleissaan länsisuomalaista maaseutuelämää. Ensimmäinen suomen kielellä kirjoittava naiskirjailija oli Kiikassa syntynyt Theodolinda Hahnsson, jonka kristilliset ja usein köyhyydestä parempaan elämään kulkevia naisia kuvaavat kertomukset olivat aikoinaan hyvin suosittuja. Esikoisnovelli Haapakallio julkaistiin v. 1869. Toinen kuuluisa kiikkalainen oli runoilija Kaarlo Sarkia. 43-vuotiaana keuhkotautiin kuollut Sarkia ehti julkaista vain neljä runokokoelmaa, joista ensimmänen Kahlittu ilmestyi 1929.
Satakuntalaisissa sanomalehdissä toimi aikoinaan useita tunnettuja kirjailijoita. Runoilija Kaarlo Kramsu oli toimittajana sekä Raumalla että Porissa. 1800-luvulla realismin kärkiteoksiin kuuluvat teokset Barndomsvänner ja Hårda tider julkaissut K. A. Tavaststjerna toimi kaksi viimeistä elinvuottaan Björneborgs Tidningin toimittajana. Hän viihtyi huonosti Porissa ja kuoli paikkakunnan sairaalassa 38-vuotiaana saatuaan lääkkeen sijasta lamppuöljyä. Maiju Lassila eli Algot Untola oli Satakunta-lehden päätoimittajana parin vuoden ajan. Kerrotaan, että hänellä oli työpaikallaan aikaa kirjoittaa myös esikoiskirjaansa Harhamaa, joka ilmestyi v. 1909.
Rauman giälen taitaja Hj. Nortamo julkaisi lääkärintyönsä ohella useita kaunokirjallisia teoksia, joista tunnetuin lienee kokoomateos Raumlaissi jaarituksi. Rauman kieltä lastuina ja teostensa repliikeissä on käyttänyt myös Tapio Koivukari, joka on kuvannut länsirannikon saaristolaisten elämää 1900-luvun alusta maailmansodan jälkeiseen aikaan kirjoissaan Luodetuulen maa ja Missä aallot murtuvat. Satakunnan ja sen asukkaiden historiaa ovat kuvanneet lisäksi mm. Martti Santavuori, Tuure Vierros ja Pirjo Tuominen. Tuomisen Kokemäki- ja Satakunta-sarjat ovat saaneet maakunnassa runsaasti lukijoita. Satakunta-sarjaan perustuu Porin teatterissa keväällä 2009 esitetty Linda ja Joel –näytelmä.
Monen pienen lukijan suosikkeja ovat Vammalassa syntyneen Mauri Kunnaksen kirjat. Lastenkirjailijan ura alkoi Suomalaisella tonttukirjalla v. 1979, kun Kunnas halusi nähdä millainen kirja häneltä syntyisi. Porilaissyntyinen Markus Majaluoma kuvitti ja kirjoitti lapsille tarkoitetun Porin kaupungin 450-vuotisjuhlakirjan Yhdeksän porilaista. Siinä Pete ja Patteri tekevät aikamatkan, jonka aikana seurataan kaupungin syntyä aina jääkaudelta asti. Finlandia Junior –palkittu, kirjailijaliiton entinen puheejohtaja Kari Levola on kirjoittanut sekä lasten- että aikuistenkirjoja. Hän on sijoittanut romaanin Banaaninlastaajan poika tapahtumat entiseen kotikaupunkiinsa Poriin.
Satakuntalaisen nykykirjallisuuden suurin nimi Juha Seppälä julkaisi uusimman, kiittävät arvostelut saaneen teoksensa Paholaisen haarukka syksyllä 2008. Seppälä oli teoksellaan Finlandia-palkintoehdokkaana jo kolmatta kertaa. Tuorein näyttelyssä esiteltävistä kirjailijoista on porilainen Mika Rättö, joka on tullut tunnetuksi myös muusikkona. Hänen ikärajaton satukirjansa Tihkuluodon kuiskaajat ilmestyi keväällä 2009.
Näyttelyssä on mukana satakuntalaisista merkkihenkilöistä julkaistuja teoksia. Esillä on mm. porilaissyntyinen, Tyrväällä lapsuutensa viettänyt Akseli Gallén-Kallela, Harjavaltaan kotinsa ja maaseutuelämää kunnioittavan Maahengen temppelin perustanut kuvanveistäjä ja siluettitaiteilija Emil Cedercreutz, taiteen mesenaatti Maire Gullichsen, porilaissyntyinen tanssija ja koreografi Jorma Uotinen, painonnoston olympiavoittaja Kaarlo Kangasniemi sekä reposaarelainen tangolaulaja Eino Grön.
* * * * * * *
Vuoden Puupäähattu
24.4.-28.5.2009
Vuoden 2009 Puupäähattu-palkittu sarjakuvataiteilija.
Näyttely yhteistyössä Suomen sarjakuvaseuran kanssa.
* * * * * * *
Suomen ja Viron kauneimmat kirjat 2008
13.3.-20.4.2009
Yhteistyössä Suomen kirjataiteen komitean ja Viron kansalliskirjaston kanssa.
* * * * * * *
Darwiniana – Lajien synty ja kumppanit
18.12.2008−7.3.2009
Näyttelyn suunnittelu: prof. Anto Leikola
Näyttely liittyy Tieteen päivien 2009 teemaan.
* * * * * * *
Aavan meren tuolla puolen…
Toivelaulukirjoja ja levytähtiä
10.10.-13.12.2008
Suunnittelu: Esko Rahikainen.
Yhteistyössä: F-Kustannus Oy.
Suomen musiikkikirjastot 50 vuotta
