|
Kuka pelastaisi kaukopalvelun
Ari Muhonen
|
|
Pääkirjoitus Artikkelit Uutisia, ajankohtaista |
Yliopistokirjastojen kaukopalvelun tila ei yleisesti ottaen ole kehuttava. Tilaukset vähenevät eikä asiaan tunnuta saavan parannusta. Suomi on putoamassa kelkasta. Asiakastoimisuus, aineistojen yhteiskäyttö ja automaatio ovat ne tekijät, joilla kaukopalvelua on maailmalla viety eteenpäin. Ne auttaisivat varmasti Suomessakin.
Suomen yliopistokirjastot muodostavat maamme tieteellisten kirjastojen selkärangan. Ne palvelevat omaa yliopistoaan, mutta kaikille avoimina ne toimivat myös tärkeinä alueellisina kirjastoina. Monet yliopistot ovat kuitenkin nuoria ja niiden kirjastojen kokoelmat rajallisia. Kaukopalvelu tarjoaa mahdollisuuden aineiston saamiseksi tarvitsijoiden käyttöön muualta. Siksi se on tärkeä keino kokoelmien puutteiden kompensoimiseksi. Suuret kirjastot ovat puolestaan perinteisesti olleet nettolainaajia, niille kaukopalvelu on toiminut myös tulonlähteenä. Näin oli ennen, mutta maailma on muuttunut. Yliopistokirjastojen kaukopalvelun tila ei ole kehuttava. Kuvassa 1 näkyy yliopistokirjastojen sekä Varastokirjaston saamat kaukopalvelutilaukset vuosina 1983-2004 (vuoden 2005 tilastot eivät ole yliopistokirjastojen kohdalta valitettavasti tätä kirjoitettaessa vieläkään saatavilla). Kaukopalvelun huippuvuosina 1980-luvulla kysyntä oli tasaista tilausten määrän pyöriessä lähes 300 000 kappaleen tasolla. Postin vapaakirjeoikeuden menetys pakotti kirjastot ottamaan käyttöön kaukopalvelumaksut. Tämä pudotti tilausten määrää noin kolmanneksella. 1990-luvun lama, elektronisten aineistojen läpimurto sekä erilaiset kilpailutekijät ovat saaneet yliopistokirjastojen antolainauksen tasaisen laskevalle uralle. Jos trendi jatkuu, tilaukset ovat nollassa vuonna 2009. Vastaanotetut tilaukset 1983-2004
Yksi perinteinen kirjaston palvelu on katoamassa, mutta yliopistokirjastot jahkailevat korjaustoimien kanssa. Muissa Pohjoismaissa perinteinen "kirjastolta kirjastolle" -ajattelu on hylätty monilta osin ja kotimaassakin yleiset kirjastot ovat jo pitkään kehittäneet erilaisia kimppoja. Miksi yliopistokirjastoille muutos on niin vaikeaa? Näyttää siltä, että asiasta kiinnostuneita on liian vähän, jotta asialle saataisiin aidosti tehdyksi jotain. Pelastavaa tahoa ei tahdo löytyä.
Rohkeutta kaivataanMonet tahot ovat huolestuneita yliopistokirjastojen kaukopalvelun tilasta, mutta toiminnan esteitä on edelleen monia. Kaukopalvelun perinteistä pidetään tiukasti kiinni. Viimeisin Kaukopalvelun käsikirjan versio (Sitari, 2001) on saatavilla verkossa, mutta sen keskeinen sisältö pohjautuu 1970-luvun alun käsikirjaan (Kurikka ja Liinamaa, 1972). Tekniikan kehittyminenkin on ollut alisteista näille periaatteille. Myös protektionismi jatkaa eloaan. Pelätään, että muut vievät omien kokoelmien helmet muualle kaukopalvelun välittämänä. Nämä pelot ovat vallalla niin johtajien kuin työntekijöiden mielissä. Opetusministeriötä huudettiin kaikkien kirjastosektorien voimin apuun 2004 pyytämällä sitä teettämään kaukopalveluselvitys. Tämä on kuitenkin hautautunut muiden kiireiden alle sekä epäselvyyteen siitä, mitä oikeastaan pitäisi selvittää. Eipä kaukopalvelu taida kiinnostaa asiakkaitakaan, se kun ei aidosti ole heille oman kirjaston kokoelmien korvaaja. Heidän näkökulmastaan kaukopalvelu on työlästä, hidasta ja maksullista. Elektronisten aineistojen käytön (ainakin näennäinen) helppous on saanut muun aineiston käytön kynnyksen korkeaksi. Sitä paitsi yliopistot tilaavat järjestään jo niin paljon elektronisia lehtiä, että asiakkaat helposti jättävät muut aineistot hyödyntämättä. Käytetään sitä, mitä on käsillä. Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin syytä todeta, että kaukopalvelun eteen on tehty myös paljon hyvää työtä. Esimerkiksi Varastokirjasto on kehittänyt toimintaansa erinomaisella tavalla. Se on todellinen kirjastojen turva kokoelmien tallentajana ja lainaajana. Linnea2-konsortio on jo pidemmän aikaa selvittänyt mahdollisuuksiaan kehittää kaukopalvelua (Muhonen et al, 2006). Nyt on päästy niin pitkälle, että se on valitsemassa kaukopalveluohjelmistoa kilpailutuksella. Suomen Tieteellisen Kirjastoseuran (STKS) kaukopalvelutyöryhmä on pitkään ollut kaikki kirjastosektorit yhdistävä taho. Sen toiminnan ytimenä on koulutus sekä kaukopalvelupäivien järjestäminen. Mutta minkään tahon toimet eivät yksin riitä, voimat pitäisi koota paremmin yhteen.
Ratkaisu kolmessa A:ssaAsiakastoimisuus tarkoittaa sitä, että asiakas itse paikantaa ja tilaa tarvitsemansa teoksen tai artikkelin toisesta kirjastosta. Maailmalla on useissa tutkimuksissa todettu tämän nopeuttavan kaukopalvelua sekä alentavan kustannuksia (esimerkiksi Jackson et al, 2004). Suomalaisissa yliopistokirjastoissa tätä ei kuitenkaan käytetä. Pelkona lienee kaukopalvelun kontrollin katoaminen. Perinteisen säännön mukaan asiakas ei voi tilata kaukolainaan teosta, joka on omassa kirjastossakin. Asiakkaan tehdessä tilauksen itse, tätä ei voida vahtia. Pieni määrä mahdollisia "turhia" lainoja on kuitenkin pieni hinta siitä, että koko tilausketju lyhenee merkittävästi. Automaatio on välttämättömyys asiakastoimisuudelle. Samalla sitä voidaan hyödyntää ainakin osittain sääntöjen noudattamisen valvonnassa (jos tätä pidetään tärkeänä). Mahdollisuuksiakin on monia. Kätevintä olisi, jos kaukopalvelutilaus voitaisiin tehdä suoraan Nelli-portaalissa tai Linda-tietokannassa. Erillinen kaukopalveluohjelmisto toisi muassaan tilauksen seurannan, joka varmasti olisi tärkeää asiakkaiden kannalta. Myös kirjastojen väliseen maksuliikenteeseen tarvittaisiin apuja. Nyt se on kallis, joskin välttämätön paha kaukopalvelussa. Teknisiä rajoituksia asiakastoimisen kaukopalvelun käyttöönottoon ei siis ole. Aineistojen yhteiskäytössä perusperiaatteena on se, että joukko kirjastoja sopii keskenään asiakkaidensa mahdollisuudesta lainata aineistoa kaikista ryhmän kirjastoista. Yhteiskäytön tasoja on monia. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa yhteistä lainauskorttia. Asiakkaan kannalta kuitenkin olisi olennaista, että asiointi olisi mahdollista kaikissa kirjastoissa samoilla ehdoilla. Tämä edellyttäisi lainaussääntöjen yhdenmukaistamista, mutta vähemmästäkin voisi siis aloittaa. Kaikki kolme A:ta yhdistyvät Voyager-kirjastojärjestelmän Universal Borrowing (UB) -toiminnossa. Laajimmillaan se mahdollistaa asiakkaalle toiminnon piirissä olevien kirjastojen käytön ikään kuin ne olisivat yksi kirjasto. Asiakas voi lainata ja palauttaa lainat missä tahansa kirjastossa. Samoin varaukset ja erilaiset maksut voi hoitaa missä vain. Lainan voi myös tilata UB-toiminnon avulla helposti toisesta kirjastosta asiakkaan itse määrittämään noutokirjastoon. Parhaimmillaan UB on siis hyvin joustava, mutta tällainen toiminta vaatii yhteistyökirjastoilta hyvin suurta yhteisymmärrystä. Linnea2-konsortion kirjastot päättivät syksyllä 2005 UB:n käyttöönotosta. Ensi vaiheessa kaikkien yliopistokirjastojen piti sallia asiakkaidensa suorat tilaukset Varastokirjastosta ja toisessa vaiheessa oli tarkoitus testata muutaman yliopistokirjaston kesken kaksisuuntaista tilaamista. Päätöksen toimeenpano on kuitenkin ollut oletettua hitaampaa. Varastokirjaston kanssa on yhteistyössä vasta alle kymmenen yliopistokirjastoa eikä keskinäistä kokeilua olla vielä aloitettu. Ja nyt Voyagerin tulevaisuuden pohdinta langettaa suuren varjon koko UB-yhteistyölle.
Uusi määritelmäUudenlainen kaukopalvelukonsepti on siis jo olemassa ja sitä sovelletaan maailmalla. Ongelmallista on kuitenkin se, että uudet toiminnot eivät kaikilta osin enää mahdu vanhan "kirjastolta kirjastolle" -määritelmän piiriin. Tarvitaan siis uusi määritelmä. Luonnostelin tästä ideaa Varastokirjaston syysseminaarissa 14.9.2006. Lainan tilaaja olisi joko kirjasto tai asiakas kirjastonsa valtuuttamana. Vastuu lainasta kulkisi kuitenkin kirjastojen välillä. Näin ongelmatilanteissa lainaajakirjasto voisi luottaa siihen, että se saa apua asiakkaan kotikirjastosta, onhan tällä paras tietämys omista asiakkaistaan. Määrätietoiset toimet ovat tarpeen kaukopalvelun säilyttämiseksi ja sen merkityksen lisäämiseksi nykyisestä. Kaukopalvelu tarjoaa edelleen erinomaisen vaihtoehdon oman aineiston hankinnalle. Nykypäivän valtavien tietomassojen kohdalla se on ainoa tapa saada tutkijoiden ja opiskelijoiden käyttöön kaikki heidän tarvitsemansa olennainen tieto. Kaukopalvelun suuruutta ei varmasti saada takaisin, mutta paljon olisi kuitenkin pelastettavissa, jos uudet toimet otettaisiin käyttöön. Lähteet:
|
|
Tietolinja 02/2006 |
Ari Muhonen, ylikirjastonhoitaja
|
